Esa Hyppönen
Heinäkuu. Alkukesän öiden valoa tulviva viileys on jo kääntynyt sydänkesän turvaa antavaksi lämmöksi ja huolenpidoksi. On aivan kuin se sulkisi sisäänsä kaiken sen uutta elämää sykkivän kasvun, jota luonto-äiti povellaan kantaa.
Luonnossa kaikki etenee nyt nopeasti. Poikaset kasvavat ja kehittyvät. Kedoilla ja teiden reunamilla kukat kukkivat lajirikkaudessaan monipuolisimmin. Myös metsien, niittyjen kuin puutarhojenkin sadot alkavat kypsyä ja valmistua kerättäviksi. Maa tuoksuu ja vedet kutsuvat rannoilleen, mutta heinäkuun edetessä öinen hämäryys alkaa myös hitaasti lisätä otettaan, luoden omanlaista haikeutta muistuttaessaan kesän lyhyydestä. Yön äänetkin hiljentyvät kevään ja alkukesän hurmiosta, useimpien yölaulajien lopetellessa sooloilujaan. Heinäkuun on jo joillekin lajeille valmistautumista muuttoon.
Ihmiselle sydänkesä on monella tapaa levon ja voimien keräämisen aikaa, mutta se on myös omiaan herättämään sisäistä levottomuutta. Monethan meistä viettävät vuosilomaansa juuri heinäkuussa. Pitkän talven jälkeen odotukset ja toiveet sitä kohtaan kasvavat helposti ylimitoitetuiksi. Usein kun lomaa edeltävät viikot ovat monille vielä niitä vuoden kiireisimpiä. Malttia on syytä vaalia, sillä stressi ja suorittamisen velvoite saattavat kuin huomaamatta siirtyä lomanviettoon, piiskaten kiireellään katsomaan, kokemaan ja osallistumaan kaikkeen siihen mahdollisuuksien runsauteen, joita pidämme mielestämme välttämättöminä. Tässä erilaisten tarpeiden konsensuksessa varsinkin perheelliset saavat usein raapia päätään.
Jokaisessa vuodenajassa on omat erityispiirteensä ja tenhonsa, mutta kesä on kuitenkin aina kesä. Olen aina pitänyt keskikesän valosta ja siitä syvästä vehreydestä, jolla luonto meidät talven ja häilyvän kevään jälkeen palkitsee. Metsät, vedet ja hetket luonnossa yleensä, ovat myös aina jossain määrin olleet osa joko työtä tai harrastusta.
Mutta sydänkesän kokemiseen on liittynyt muutakin, kuin odotettu loma ja vapaus olla. Meni useita vuosia ihmetellessä tuota mystistä tunnetta, jota heinäkuun lopun päivät aikanaan herättivät. Tuntui, kuin luonto ja sen henget olisivat vain leikitelleet kanssani siinä prosessissa, jossa omaa ykseyttäni olemassaoloa kohtaan pyrin harmonisoimaan. Kunnes lopulta törmäsin käsitteeseen Vihreä Päivä.
Aika ja sen mittaamisen historia on ollut yksi kestosuosikkini tätä maailmanmenoa ihmetellessä. Näissä puitteissa sain aikanaan tutustua myös mayojen monipuoliseen kalenteriviidakkoon. Käsitys joka minulle ajasta oli muodostunut, joutui silloin täysin uuteen valoon.
Mayat nimittäin tiedostivat lähes 2000 vuotta sitten ajasta ja sen ykseysominaisuuksista jotain sellaista, mitä nykyihminen on pystynyt palauttamaan muistiinsa vasta viimeisten vuosikymmenien aikana. Heidän vaalimansa ajatus ajasta ja sen merkityksestä poikkeaa melkoisesti nykyisen gregoriaanisen standartin takana olevasta ideasta.
Se historia joka nykyajanlaskentaamme raamittaa, on itse asiassa kuvausta ajan mekanisoinnin historiasta. Olemme ajantajumme joka hetkisessä tarkkuus pyrkimyksessä onnistuneet pilkkomaan ajan jo atomitasolle asti. Sekunnin pituus kun määritellään cesium atomin värähtelynnopeuden mukaan. Eikä siinä vielä mitään. Optisten sovellutusten myötä tuo sekunti on jaettu jo pikosekuntteihin, ja silloin liikutaankin jo sekunnin biljoonasosissa. Mutta kun tarkkuusmääreet ovat olleet keskiössä, ovat ajan luonne ja laatu merkitykset jääneet unohduksiin.
Tuottavuus ja tehokkuus ovat materialistisen maailman vallitsevia arvoja. Niiden eteen aikaa on erityisesti haluttu valjastaa. Yksilöiden arvoa on yhteiskuntien näkökulmasta mitattu aina suurimmalta osin juuri työpanoksen määrällä. Kuitenkin pyrkimys ylläpitää jatkuvasti kasvavaa tuottavuutta, on pitkällä tähtäimellä ajatuksena mahdoton. Luonnon ja ihmisen sietokyvyllä on omat kipurajansa ja ne on myös aikaa sitten monilta osin ylitetty. Esimerkiksi ilmastonmuutos on biosfäärin ylikuormittumisen yksi näkyvimpiä seurauksia ja joudumme kaikki kantamaan vastuuta sen vaikutuksista.
On tärkeää välillä muistuttaa itseään siitä, että kaikki muutokset parempaan lähtevät liikkeelle yksilön omista valinnoista, oman tahdonvapauden ilmaisemisesta. Eli millaisia arvoja lopulta haluamme kannattaa ja minkä tyyppiseen elämänlaatuun panostaa. Talouden laskusuhdanteet ja taantumat kulutuksessa ovat omanlaisia signaaleja muutosten tekemisen tarpeellisuudesta. Laajemmin ajateltuna muutokset ajankuvassa peilautuvat suhteessa ihmisen kollektiiviseen muutosvalmiuteen. Ratkaisevaa tässä on kuitenkin yksittäisen ihmisen kyky tiedostaa kokonaisvaltaisesti kokemustensa syy-seuraus suhteita.
Mutta voiko ajalla tai sen yksittäisillä päivillä olla vaihtuva luonne? Ainakin Mayat näyttivät uskovan näin. Ottamatta tässä syvällisemmin kantaa ajan itsensä olemukseen tai sen olemattomuuteen, mayojen ajanhahmotus paremminkin näyttää luovan mahdollisuuksia vuorovaikutteiseen ajalliseen kokemukseen, elämän laajemman tajunnan kanssa. Elämän edelleen kehittymisen prosesseihin kun tarvitaan aina tilan ja ajan atmosfääri, jonka kokija voi elää todeksi, samalla kun luo ja elää tässä kehyksessä itseään todeksi. Sillä ilman ihmistä ei aikaa, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, olisi olemassakaan. Vain sen luonnolliset parametrit eläisivät kuun, auringon ja muiden aurinkokunnan planeettojen laajempien syklisten liikkeiden vaikutuksesta, Äitimaan kehossa ja sen omassa liikevoimassa.
Aika on mielen tuote ja mieli reagoi sen mallintamiseen toistamalla ajan mittaamiseen sidottuja perusperiaatteita ja totuuksia. Ja kun pohtii esimerkiksi sitä, minkälaisia hallinnollisia, uskonnollisia ja taloudellisia intressejä/uskomuksia/dogmeja ajanlaskumme epäjohdonmukaiseen malliin on historian saatossa yhdistetty, tulee mayojen näkemys ajasta esiin dynaamisena ja luovana, planeetan kaikkia eläviä organismeja tasavertaisesti yhdistävänä asiana.
Olemme tulleet yhden kehitykseemme kuuluvan luomiskauden päätökseen. Tätä aineen muuntamisen sivilisaatiosykliä kutsutaan toisella nimellä myös materialismiksi. Olemme kaikki jo nähneet ja saaneet kokemuksia materialismin vaikutuksesta elämäämme. Olemassaolomme taustalla vaikuttava ykseyshakuisuus on yhä kutsuvammin vetämässä meitä takaisin kohti kokonaisvaltaisen olemuksemme syvempää tiedostamista. Tässä prosessissa suppea ajankenttä on toiminut vain kokemusmaailmamme rajaajana, tarjoten ponnistusalustan kohti henkistä identiteettiämme. Rajoittunut näkemys itsestä ja ympäristöstä on kuitenkin nyt voimallisesti avautumassa paljon laajempaan tilan ja ajan ymmärrykseen.
Tämän päivän mayatietouden sovellutuksista levinnein ja käytetyin on nk. dreamspell kuu-kalenteri. Tähän nykymuotoonsa sen on inspiroinut Amerikkalainen filosofi, taidehistorioitsija ja runoilija Jose Argüelles, joka on lähes koko elämänsä tutkinut mayojen historiaa, aikaa ja heidän kulttuurinsa ajatonta henkistä sanomaa.
Kuukalenteri on itse asiassa aurinko-ja kuukalenteri, koska sen perusta lepää Maaplaneetan kierrossa auringon ympäri ja kuunkiertojen vuosittaisessa lukumäärässä. Kuukaudet ovat siinä tasamittaisia ja pituudeltaan 28 päiväsiä. Näistä 13 kuusta koostuu 364 päivän pituinen aurinkovuosi. Vuoden viimeistä eli 365:ttä päivää ei merkitä kalenteriin, mutta sillä on oma vuosittain vaihtuva symbolinen voima ja energialaatunsa. Juuri tätä päivää kutsutaan Vihreäsi Päiväksi ja se tahdistuu gregoriaaniseen kalenteriin aina 25. heinäkuuta.
Se mikä erityisesti erottaa kuukalenterin ja gregoriaanisen kalenterin toisistaan on se, että 13-kuun malli on vapaa kaikista aineellisista, uskonnollisista, hallinnoivista sekä henkilöihin kohdistuvista sidoksista. Se on täysin kiinni luonnon omassa rytmiikassa, tahdistuessaan kuun ja maan, sekä myös auringon ja koko aurinkokunnan laajempaan kosmiseen kiertoon, ja sitä kautta myös meihin keskeisesti vaikuttaviin galaktisiin sykleihin. Mieli, joka ajatuksella lähtee seuraamaan ja aktivoimaan tätä biotelepaattista rytmiikkaa, tahdistuu myös omalla kehollaan samaan luonnolliseen biorytmiin, jota ihminen on soluissaan aina kantanut mukanaan.
Heinäkuun loppupuolelle kohdistuu siis kuuvuoden päättymisen ja uuden syklin aloittamisen energiat. Tämän hetken luonnetta voidaan kuvata rituaaliseksi, päätöksen saattavaksi ja ennen kaikkia olemuskerroksiamme puhdistavaksi virtaukseksi, vaikuttaessaan yksilölliseen mieleen ja tietoisuuteen. Vuoden viimeinen päivä on gregoriaanisessa kalenterissa 24.7, joka osin kumulatiivisestikin kokoaa yhteen vuoden perusenergiaan sisältyneet merkitykset. Kuu-kalenteri on myös kiinteästi yhteydessä Plejadien sykleihin 52 erityisen porttipäivän välityksellä.
Vihreä Päivä eli 25.7 on päivä ajan ulkopuolella, jota ei siis lueta kalenteriin mukaan. Vuosittaisena tasauksena se yksinkertaisesti hypätään ajanlaskussa yli. Tällä päivällä on kuitenkin vuosittain vaihtuva oma yksilöllinen ajattomuuden laatunsa, ja siksi se on leimattu universaaliksi vapaapäiväksi, jolloin kosmiset yhteydet ovat säteittäisesti auki kaikkialle. Maa, Ihminen ja ympäröivä Galaksi ovat tällöin yhdenmukaisesti linjattuna alkulähteen perustavaan ykseyteen, jonka jokainen elävä olento voi tuntea omassa sydämessään.
Kuuvuoden aloittaa ja samalla myös nimeää 26.7, joka tänä vuonna (2009) on Keltainen Itsevallitseva Siemenen. Se on puolestaan kytkeytynyt Siriuksen sykleihin. Täältä pohjoisesta katsottuna kuu-vuoden ensimmäinen päivä on myös rituaalisessa yhteydessä kevätpäiväntasauksen energioihin, erityisesti eteläisellä pallonpuoliskolla, jolla on vihkimyksellinen efekti koko planeetan kehittyvää tietoisuutta kohtaan. Tämä luo myös topografisesti eräänlaisen tasapainottavan planetaarisen jing-jang tietoisuus-akselin, pohjoisen ja etelän välille.
Kysymys kuuvuodessa ei siis ole pelkästään päivien laskennallisesta järjestelmästä, vaan myös laajemmasta planetaarisesta kehitysprosessista, joka kattaa kaikki biosfäärin elämänmuodot maan ytimestä ilmakehän ylimpiin kerroksiin. Yksilöllinen ihmistietoisuus on tässä kuitenkin erityisessä polttopisteessä ja vastuu-asemassa, muuntaessamme oman kehityksemme myötä korkeammat henkiset värähtelytasot osaksi ainetta ja sen täydenpää olemusta.
Mitä Vihreän Päivän ajattomuus voisi juuri sinulle kertoa? Ehkä pieni ajatus tai meditaatio ajattomuudelle ja ajattomalle itsellesi on silloin paikallaan, jos sisäisyydessäsi niin tunnet.
Vihreä Päivä on mainio hetki keskittyä tiedostamaan ja näkemään kaikkeen olevaan sisältyvä ykseyden läsnäolo, erillistämisen, hajottamisen ja osiin jakamisen sijasta, sekä huomata, kuinka kauniilla planeetalla tätä yhteistä matkaa saamme tehdä.
***