Kultaisen Pallon Koulu

Marko Manninen

(Jatkoa: Mestarin muisti valaiskoon mieleni – Muistitekniikat)

Ajatuksen takana

Jotta oivalluksen voisi testata ja jakaa, täytyy se tietysti painaa ja palauttaa mieleen jollain tavalla. Mitä korkeamman tajunnan piiriin kuuluvasta oivalluksesta on kyse, sitä vaikeampi sitä on tuoda alas ja muistaa. Nähtävästi oivalluksen muuttuminen vihkimykseksi vaatii jo rakenteellisia muutoksia aivoissa ja kehossa, sekä valmistavaa puhdistautumista eettisellä tiellä, että tapahtumasta johtuvaa kokonaisvaltaista kehon tilan muutosta. Psyko-fyysiset muutokset näin mahdollistaisivat suuremman tajunnan laskeutumisen tietoisuuteemme.

Kun nuorempana pohjoisessa asuessani tein kävelymeditaatioharjoituksia aamuisin, huomasin mielen tyhjentämisen arkisesta ajatuksen juoksusta avaavan portit jollekin toisen tason ideoiden tiedostamiselle. Tauko ajattelussa toi toistuvasti esiin eri ideoita ikään kuin välähdyksinä tai paketteina, joiden sanallistaminen tietysti johti tavalliseen ajatteluun. Huomasin kolme asiaa:

1. Sanallisen ja kuvallisen ajattelun takana on toisenlainen ajatus, jonkinlainen ideamaailma. En pidä ollenkaan mahdottomana, että sen takana on vielä abstraktimpi maailma, jne.
2. Ideoiden muuttaminen sanoiksi vaatii aikaa, keskittymistä ja muistitoimintojen kehittymistä. Näiden ideoiden ja asiakokonaisuuksien rinnalla normaali sanallinen ajattelu on hyvin hidasta ja vaivalloista. Mutta muistamisen, voisiko sanoa maahan laskemisen kannalta se on kuitenkin välttämätön askel. Muuten ideat jäävät lillumaan omaan maailmaansa vailla kontaktia arkielämään, tulevat ja haihtuvat kuin tuuli.
3. Mitä pitemmäksi ajaksi ajattelu oli vaiennut, siitä suuremmaksi muodostui paine ideatasolta. Ikään kuin luomisen voima ja virta vaati väkisin itselleen purkautumistien.

Yleensä sanotaan, että henkisiä kokemuksia on vaikea pukea sanoiksi. En näe itse vaikeutena sanojen puutetta, voihan sitä keksiä vaikka uuden kielen kuten J. R. R. Tolkien teki tai Pekka Ervast oli tekemässä nuoruusvuosinaan. Ennemminkin vaikeus tulee siitä, että tuo kaikki on hyvin työlästä ja aikaa vievää. Lisäksi jokainen kuvattava kokemus, kohde tai tapahtuma sisältää linkin melkeinpä äärettömään syy-seuraussuhdeketjuun. Kohteeseen ja asiaan liittyy lukemattomia muita kohteita paralleelisti, joten mahdollisimman totuudenmukainen selittäminen on luonnollisesti työlästä.

Selittämisen vaikeus

Uusi subjektiivinen kokemus, joka sulautuu kokijan maailmankuvaan ja käsitykseen pyritään kuvaamaan aiemmin tunnetulla käsitteistöllä eikä aleta heti luomaan uutta kieltä sitä varten. Ulosanti värittää ja seuloo kokemusta sen mukaan kuinka erinomaiseksi kertoja on kehittänyt itsensä ymmärrystä ja avuja kuvata kokemuksiaan erilaisin menetelmin: suusanallisesti, kirjallisesti, kuvataiteen, musiikin avulla, jne. Toiseksi meillä on välittävä aine, joka voi värittää, haalentaa tai jopa hajottaa kuvauksen kokemuksesta. Kolmanneksi tulee mukaan vastaanottaja, kuulija, joka toistaa kertojan kuvion päinvastaisessa järjestyksessä. Huolimatta tästä valtavasta informaation välittämisen monimutkaisuudesta tulemme hämmästyttävän hyvin toimeen arkielämässä ja vapaa-aikana parhaimpina hetkinä kykenemme jopa sivistyneisiin keskusteluihin elämää suuremmista asioista.

Pitkään aivoja on verrattu mikroprosessoriin, mutta tekoälytutkimuksen epäonnistuttua lunastamaan lupaukset 90-luvulla, eli jäljittelemään ja replikoimaan aivot ja mieli, tästä “aivot on tietokone” -käsityksestä on jouduttu luopumaan. Olemme päässeet muistin säiliö -ajattelusta, josta asioita otetaan esiin ulkoisen tai sisäisen käskyn johdosta, keto -ajatteluun, jossa muistiin palauttaminen on samalla uudelleen luomista ja lujittamista eli koko-ajan elämää, muutosta ja kuhinaa sisältävä kesäinen avara niitty^[13]. On ymmärretty, että aivoissa ei varsinaisesti ole olemassa erillistä laskentayksikköä, vaan se on kokonaisuudessaan monimutkainen hierarkkinen muistijärjestelmä^[14]. Jos ollaan vielä tarkempia, ei pitäisi puhua muistijärjestelmästä, koska aivot eivät selvästikään tallenna mitään erityisen tarkasti kuten videokamera, vaan sumeanlogiikan lailla ekonomisesti mahdollisimman vähän tietoa (poikkeuksena savantit^[15]). Mutta kuitenkin juuri tarpeeksi, jotta se pystyy tunnistamaan seuraavalla kerralla sisään tulevan syötteen. Jos aivot eivät tunnista kohdetta, tallennetaan hiukan enemmän tietoa ja katsotaan seuraavalla kerralla uudelleen kuinka tunnistus onnistuu. Sivumennen sanoen tämä tiedon määrän redusointi muistuttaa luonnon eetterin ja akaashan eroa, jossa edelliseen tallentuu kaikki ns. hyvä ja paha, kun taas jälkimmäiseen tallentuu vain hyvä ja olennainen.

Pyrimme siis pääsemään kaikista tilanteista mahdollisimman helpolla. Kun tämä on luontainen psyko-fyysinen toimintatapa, ei ole ihme, että uuden oppiminen ja erityisesti henkisen elämän soveltaminen arkielämään tuntuu työläältä. Esoteeriset koulut, kuten Ruusu-Risti yleensä toivottavat ensimmäisenä kokelaan tervetulleeksi vaikeuksiin eli totiseen työhön itsensä kanssa.

Emme omaa mikroprosessoria emmekä virheettömästi ja pilkuntarkasti taltioivaa kovalevyä aivoissamme vaan eräänlaisen tunnistamisen ja sitä kautta maailman kanssa interaktioon mallikkaasti toimivan ratkaisun. Kullakin meillä ihmisellä on erilaisia erikoisosaamisia ja tehtäviä yhteiskunnassa. Kukin meistä kehittää itselleen parhaiten soveltuvaa tai tarpeellista tunnistamisen muotoa. Itse tietokoneohjelmoijana ja ohjelmistosuunnittelijana osaan ratkaista työhöni kuuluvia ominaisia ongelmia hahmottamalla erityylisiä koodikieliä ja paradigmoja. Tämä ei tosiaan tarkoita sitä, että osaisin ulkoa kuin murto-osan jonkin kielen funktioista, mutta syntaksi ja kielioppiasiat on hyvä tietää, jotta työskentely olisi sujuvaa. Periaatteessa pelkkä abstraktinen ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa pitäisi riittää siihen, että työstä kykenee suoriutumaan, mutta toisaalta abstraktinen ymmärrys tulee konkreettisen tekemisen myötä.

Niin, suosimmeko induktiivista vai deduktiivista tutkimustapaa, alhaalta ylös, vai ylhäältä alas? Pekka Ervastilla on mielenkiintoinen kuvaus kirjassaan “Jälleensyntymismuisti”:

Okkultisti ei ala ylhäältäpäin puhumalla Jumalasta, jonka tieto on rajaton – niin tekee mystikko – okkultisti on kuin tiedemies, joka kulkee induktiivistä tietä, hän tutkii ilmiöitä, ennenkuin hän tekee johtopäätöksiä. Eikä hän kulje omin päin ilman ohjausta, vaan hän ottaa osaa toisten tietoon ja noudattaa toisten kokeneiden neuvoja. Todellinen salatieteilijä astuu siihen veljeskuntaan, joka aina säilyttää puhtaana tämän maapallon sisimmän viisauden ja tiedon.

Ehkä joogin, jonka sanotaan kykenevän tietämään kaiken mihin asiaan hän vain kiinnittää huomionsa, selitys liittyy abstraktin ideamaailman kokemiseen. Ehkei tietäminen tarkoita tässä yhteydessä sitä, että tietää mitä tahansa milloin tahansa vaan, että ykseydestä käsin on mahdollista johtaa kaikki. Kunhan on tarpeeksi aikaa ja resursseja. Joudumme myös sen kysymyksen eteen, mihin ja miten haluamme kohdistaa mielemme, millaiseen tehtävään valjastaa henkemme, sielumme, mielemme, muistimme, aivomme ja ruumiimme. Onko tekemisemme ja pyrkimyksemme oikeata, kuten Jalon Kahdeksan-osaisen Polun^[16] kaikki kohdat ohjeistavat?

Buddhalaiset ovat myös hyvin tunnettuja muistitekniikoista. Eräs munkki^[17] pystyi resitoimaan 16000 sivua kanonisia tekstejä suoraan muistista. Eli ei
aivan koko Ervastin tuotantoa kuitenkaan. Kahdeksanosaisen Polun 7. kohta käännetään usein oikeaksi tarkkaavaisuudeksi, mutta voidaan kääntää myös oikeaksi muistiksi. Kehon, tunteiden, mielen ja mielen laatujen alituinen tarkkailu varmistaa, ettemme toimi tai puhu epähuomiossa tai unohda henkisiin
harjoitteisiin kuuluvia asioita.

Rudolf Steiner puolestaan liittää muistin planetaarisista voimista Venukseen. Kahdeksanosaisen Polun kulkija pystyy palauttamaan mieleen tunteensa eri tilanteissa suhteessa muuhun maailmaan, ts. empatisoimaan. Tunteiden mieleen palauttamisen tärkeys tulee siitä, että pystyessään nostattamaan tunteet uudelleen eli luomaan ne, pystyy myös ohjaamaan tunteita eikä ole vain laivassa tuulen viemänä. Steiner sanoo
myös, että kasvaessaan lapsesta aikuiseksi, kun ihminen kykenee erottamaan tunteet Minästä, kykenee hän vähitellen oppimaan omista kokemuksista ja lopulta muiden kokemuksista. Pystyessään palauttamaan mieliin kokemuksensa on henkilö kykenevämpi auttamaan muita henkisellä tiellä. Oikea muisti ja auttamiskyky
liikkuvat näin käsi kädessä. Tätä tietä tunne kasvaa pikku hiljaa yhdeksi todelliseksi sisäiseksi aistiksi. Elisabeth Haichin kirjassa “Vihkimys” Ptah-Ho-Tep opettaa 12 poolin meditaatiotekniikkaa, jossa luodaan vastakkaiset tunne- ja ajatusmuodot mieleen mahdollisimman realistisina. Näkisin, että kyse
on hyvin kokonaisvaltaisesta muistiin palauttamisen tekniikasta.

Ennakoiminen

Annie Besant on kuvannut hämmästyttävän tarkasti nykypäivän käsityksen mittapuissa muistin ja näkemisen toimintoa^[18]:

“Vain harvat ihmiset analysoivat hyvin yksinkertaiselta vaikuttavan näkemiseen liittyvän toiminnon monimutkaisuutta. Useimmissa näkemisen tavoissa on vain vähän kyse todellisesta näkemisestä ja suurimmaksi osaksi muistamisesta. Mitä me kutsumme näkemiseksi on monimutkainen koottu käännös juuri nyt retinassa (näkösoluissa) tehdystä vaikutelmasta ja muistin tekemästä saman asian tai objektin menneisyyden vaikutelmien kokonaisuudesta. Vain hyvin koulutettu ja kokenut näkijä pystyy välttämään virheet katsoessaan faktoja läpi heidän omien ajatusmuotojen.”

Mielestäni tämä on yksi oiva osoitus siitä, kuinka hyvin sen ajan teosofit, ainakin parhaimmisto oli selvillä mielen ja aistien harhaanjohtavasta luonteesta. Näköaistiin liittyy paljon merkillisiä seikkoja, kuten sokea piste, sakkadiset liikkeet ja ylösalainen peilaus. Kaikesta tästä sekavasta, katkonaisesta ja valtavasti kohinaa sisältävästä aistimuksesta tajuamme kuitenkin maailman sulavana ja saumattomana jatkumona.

Mitä useammin näemme, tai voisi puhua laajasti aistimme, jonkin kohteen, sitä vähemmän seuraavalla kerralla käytämme aisteja kokemiseen ja sitä enemmän muistia. Toisin sanoen mielemme tai aivomme ennakoi aistikokemuksen eikä enää käytä resursseja identifiointiin kuten ensimmäisillä kerroilla. Identifiointi, tunnistaminen muuttuu puoliautomaattiseksi ja kuluttaa aina vain vähemmän resursseja, vaatii vähemmän huomiota ja voimme keskittyä johonkin muuhun enemmän huomiota vaativaan operaatioon. Johtuen kasvavasta muistin roolista havainnoimisessa lapsen kasvua on vaikea huomata paitsi sivullisena. Myös pitkäaikainen elämänkumpani usein nähdään paljon nuorempana, koska katsomme enemmän muistoillamme.

Näyttää siltä, että ennakoiminen on tunnistamisen ohella yksi keskeisimpiä mielemme ominaisuuksia, tai omituisuuksia riippuen kenen perspektiivistä asiaa katsotaan. Ennakoimisen huomaa erityisen helposti kuunneltaessa musiikkia, luentoa tai toisen ihmisen puhetta. Mieli pyrkii päättämään lauseet ja äänteet jo ennen kuin toinen on puolessa välissä sanomaansa. Keskustelutilanteissa hyvänä puolena tämä näkyy niin, että voimme auttaa toista löytämään oikeat sanat, mutta toisaalta voimme myös häiritä toisen ajattelua kertomalla puoliääneen miten hänen assosiaatioketjujen pitäisi kulkea. Keskustelu on taito, jossa täytyy osata ymmärtää toisen ihmisen tapaa ymmärtää.

Krishnamurti oli hyvin tietoinen muistojen ja aistien todellisuutta vääristävästä vaikutuksesta. Krishnamurti peräänkuuluttaa tuoreella, uudella tavalla näkemisen tärkeyttä tai paremmin sanottuna uudelleen näkemisen tärkeyttä keskusteluissaan ottamalla samat asiat esiin aina uudelleen ja lähestymällä niitä perusteista käsin. Toistuvasti hän halusi heittää eiliset päätelmät, niin tieteelliset, teologiset kuin teosofiset ja katsoa puhtain silmin, ilman muistojen kuormaa.

Korkean tason eli laajoilla käsitteillä ajattelun muodot, siinä missä ne voivat nostaa tajunnan uuteen ulottuvuuteen (emergenssi), ne voivat myös kivettyä fraaseiksi, jotka eivät välttämättä sovi enää seuraavalla kerralla selitykseksi. Se olisi kuin Jeesuksen eteen tuotu kiusaus muuttaa ja käyttää kiviä leipinä^[19]. Tämä alituinen omien ajatusmuotojen alkuperän tiedostaminen ja näkeminen, epäileminen ja kyseenalaistaminen on toki uuvuttavaa. Se kuulostaa hyvin samalta kuin omien motiivien tarkkailu, joka voi helposti viedä syville vesille, jossa emme enää tiedä mitä olemme ja miksi olemme olemassa.

Aivojen ja mielen luontainen arkinen olotila on jatkuvaa liikettä, variaatiota ja muutosta. Henkiset harjoitukset, joissa pyritään keskittymään yhteen pisteeseen, löytämään maailma ajatuksen takaa ja saavuttamaan rauha ja onni hiljaisuudesta sotii tätä arkista luontoa vastaan. Samoin eettisen itsekasvatuksen, hyveiden harjoittamisen ja itsensä uhraamisen palvelustehtävässä voi nähdä olevan suorassa ristiriidassa meidän luontaisen itsepuolustuksen, egon elämänhalun ja suorastaan hyökkäävän elossa säilymisen vietin kanssa.

Hengen olemus on koskematon ja tavoittamaton, kaukana logiikasta, kaukana jopa mielikuvitteellisesta. Tässä mielessä henkinen ponnistelumme on hyvin epäloogista, epäluonnollista, epätavallista ja vaarallista. Samalla se kuitenkin on todistus siitä voimasta, joka totuudenetsijää kuljettaa kohti kirkkaampaa valoa, kirkkaampaa muistoa itsensä alkuperästä ja päämäärästä. Jossain pisteessä omat muistomme sulautuvat toisten muistoihin. Se, jolla on koko luomakunta tietoisen muistinsa piirissä, valaisee askeleitamme, mutta usein tarvitsemme jonkinlaisen töytäisyn, jotta oma taskulamppumme syttyisi kaamoksen keskellä. Itselleni tällainen pieni töytäisy löytyi Kuthumin kirjeestä Leadbeaterille 31. lokakuuta 1884. Kuthumi päättää kirjeensä näin:

“Joten nyt valitse ja tartu omaan kohtaloosi – ja ohjatkoon herramme Tathagatan MUISTI^[20] sinua valitsemaan parhaiten.”