Marko Manninen
(Jatkoa: Uskonnot metodina – 2000-luvun tilaisuus)
Vertailukohtia
Uskontoja on tutkittu vertailevassa mielessä jo vuosikymmeniä, jopa pari vuosisataa. 1700-1800 -luvulla se oli vertailevaa mytologian tutkimista, nykyään se on vertailevaa uskontotiedettä. Tosiaan jo ennen teosofisen seuran perustamista 1875 ajateltiin, että myytit sisältäisivät jumalaista ajatonta viisautta, jota toisin ilmaisukeinoin ei voitaisi välittää [10].
Tämän pitkän tutkimusjakson, lähteiden ja materiaalin keräämisen takia tieto on nykyään yksityiskohtaisempaa ja määrältään suurempaa, josta johtuu mm. se, että on aina vain vaikeampi vetää tarkkoja määritelmiä uskonnolle. Kukin tutkija, oli sitten akateeminen tai hengentieteellinen, pitää oman erityishaaransa merkitystä tärkeimpänä ja on omiaan estämään suurten suuntaviivojen vakiintumista. Metodeista on tullut uskontoja. Toisaalta näyttää siltä, että ihmismieli itsessään kaihtaa tiukkoja määrittelyitä syistä, joista oleellisin littyy uskonvapauden yhä suurempaan tiedostamiseen. Kukaan ei voi meiltä evätä uskon, ajatuksen tai tuntemuksen vapautta. YK:n julistamana ja varmaan useimpien meidän oikeudentunnon mukainen toteama kuuluu:
“Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa.” [11]
Ei ole aina ollut selvää, eikä välttämättä syvällisemmässä mielessä ole monelle vieläkään selvää, mitä ajatuksen vapaus todella tarkoittaa. Onko se vapautta tehdä mitä huvittaa vai tuleeko vapaa-ajattelu siitä, että olemme mielessämme rikkoneet menneisyyden kahleet, karistaneet vanhojen uskomusten taakat? Tarvitaan aikamoinen oivallus nimittäin siinä, että tajuamme ajattelumme ja uskomuksemme kumpuavan kasvatuksesta ja menneisyydestä, olevan yhteiskunnan ja ehkä sisäisen alitajuiden mielentoiminnan tulos. Ja vielä suurempi voima tarvitaan, jotta tuosta menneisyyden taakasta pääsee irti niin, että heräämme itsenäisesti ajatteleviksi ja silti empaattisiksi ihmisiksi. Yrjö Kallinen, teosofi ja työväenliikkeen tunnustettu pioneeri [12] mainitsee tästä voimasta kuuluisassa “Olemmeko unessa” tv-haastattelussa 70-luvulla ja sanoo muuten paljon muutakin merkittävää samaisessa ohjelmassa, joka on nähtävissä internetistä.
Ajatuksen vapaus ja toisaalta pitäisikö sanoa henki-aineen loputon jakautuminen ja tietoisuuden tarkentuminen aiheuttavat sen, että uskonnollisista asioista on mahdotonta sanoa mitään lopullista ja ehdotonta. Samaisen vapauden nojalla rohkenen kuitenkin esittää, että seuraavat viisi osa-aluetta yhdessä muodostavat tarpeellisen käsitekentän uskonnon määritelmälle ja vertailulle. Ne ovat:
- Alkuperä, perustaja, historia
- Dogmit, opit, lait
- Uskonnonharjoitus, tavat, rituaalit
- Myytit, symbolit, vertauskuvat
- Etiikka, moraali, hyveet
Välttämättä esim. usko tai uskomattomuus Jumalaan tai yliluonnolliseen ei tiputa pois uskonnollisen määritelmän parista, vaan jotkin osa-alueet korvaavat toiset. Ts. toteutuneet osa-alueet yhdessä mieluummin kuin jokin tietty yksittäinen tekijä luo uskonnon. Olen nyt tarkoituksella vielä järjestänyt osa-alueet niin, että ne mielestäni esittävät myös suurempaa yhtäläisyyden mahdollisuutta uskontojen välillä, mitä alemmas listassa mennään. Mainittakoon myös se, mikä uskonnonvapauden julistuksesta käy ilmi, että yhteisöllisyys ei ole uskonnollisuuden välttämätön ominaisuus. Meillä voi siis periaatteessa olla ihan oma yhden miehen uskonto, joskaan ei uskonnollista yhdyskuntaa Suomessa, sillä sen perustamiseen tarvitaan 20 henkilöä sekä vakiintunut toiminta uskontunnustuksineen. [13]
Me kuljemme kohti suurempaa monimuotoisuutta koko ajan kaikilla elämän osa-alueilla. Uusia puhelinmalleja tulee koko ajan markkinoille, uusia tietokoneohjelmointikieliä syntyy kuin sieniä sateella, hengellistä ja materialista tarjontaa on enemmän ja enemmän kiihtyvällä vauhdilla. Ajatus synnyttää aina kaksi uutta ajatusta, ongelman ratkaisu kaksi uutta kysymystä, elämä on jatkuvaa jakautumista. Uskomuksista tulee uusia uskomuksista, muistoista uusia muistoja, tämä on rekursiivisuuden kirous, jota oleellisesti pitää yllä elämän halun jano, hindulaisten tanha. Krishna opettaa Bahagad Gitan 14:sta luvussa:
“Tiedä, että rajas, himoluonne, on kahlehtimisen lähde ja elämisen halun jano, oi Kaunteya, se sitoo ruumiissa asujan (sielun) toimintojen siteillä.” [14]
Janoamme eli haluamme elämän halua! Eikö ole ihmeellistä, että jo tuhansia vuosia sitten on oivallettu asiat näin, nykyään meillä on vain eri käsitteitä kuvaamaan asiaa, kuten aiemmin mainitsemani rekursiivisuus ja takaisinkytkentä. Huomattavaa on, että rajaksen ja tamaksen lisäksi myös sattva sitoo sielun ruumiiseen vaikkakin onnenautuuden ja tuntemisen kautta.
Raadollisesti ajateltuna vain kuolema pelastaa tältä kierteeltä, sillä se on se ennalleenpalauttaja, joka palauttaa asiat samaan alkupisteeseen, ensin yksilön tasolla sitten myös kollektiivisemmalla tasolla. Kuolema luo ikäänkuin kiintopisteen elämälle. Ajattele, jos kuolemaa ei olisi, kuinka pitkään sitten jahkailisimme sitä, milloin on sopiva hetki astua tielle?! Filokaliaa lukiessani kuukausi sitten huomasin sen merkillisen asian, että kuoleman mietiskelyä pidettiin myös ortodoksi munkkien keskuudessa erittäin tärkeänä henkisenä harjoituksena, sen sanottiin olevan todellisen toivon ja onnen edellytys, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Tästä helposti ajatellaan, että se on vain pappien synkkämielisyyttä, mutta kun toisaalta tiedetään, että Filokalian kirjoittajat olivat nimenomaan munkkeja eivätkä pappeja ja, että kuoleman mietiskelyä pidettään yhtälailla tärkeänä myös buddhalaisessa ja hindulaisessa perinteessä, jossa tietyissä harjoituksissa mennään jopa hautausmaille mietiskelemään kuoleman prosessia, niin ei kai siinä pelkästä synkkämielisyydestä ole kyse vaan enemmänkin syvällisestä pyrkimyksestä ymmärtää rajallisuuden, harhan ja pysyväisyyden erot.
Vanhat uskonnot ovat jakautuneet tuhansiksi pieniksi ja suuriksi joiksi, jotka yhdistyvät sitten toisiinsa ja muodostavat synteesejä. Tämä on jonkinlainen luonnon laki, jakautumisen ja yhdistymisen loputon kiertokulku. Kun tähän lisää sen, että olemme yhä suuremmassa määrin tietoisia individuaaleista oikeuksistamme ja koemme sisäisesti olevamme vapaita ajattelemaan ja uskomaan mitä haluamme, on helppo nähdä tässä uskonnollisten liikkeiden pirstaloitumisen syyt. Uskonnollisia totuuden etsintään luokiteltuja moderneja rekisteröityjä liikkeitä tai yhdistyksiä on Suomessa n. 150 [15]. Pieniä rekisteröitymättömiä ryhmiä voidaan arvoida olevan jopa tuhansia eri paikkakunnilla. Kuinka peruuttamattomasti me sekä ympäristömme on muuttunut tässä mielessä? Jos meistä pikku hiljaa on kasvamassa omatoimisia, omnipotentteja Buddhia, niin eikö järjestöjen merkitys jää oikeastaan siihen, että ne aikansa palvelevat tarkoitustaan ja katoavat lopulta? Tällöin hengen tietoisuus kulkee yksilöissä eikä muita rakennelmia enää tarvita siihen ympärille. Tavallaan, jos antautuu Jeesuksen elämän henkeen, niin sehän oli vaeltamista ihmisten keskuudessa. Ja jos antautuu rosenkreutsilaiseen henkeen, niin hekin olivat vaeltajia tai erakkoja meidän silmissä, jotka hyvin harvoin kokoontuivat, ainakin fyysisessä mielessä, mutta hengessä silti tiesivät kuuluvansa samaan veljeskuntaan.
Uskonnot metodina
Edellä olen enemmänkin ulkokohtaisesti kertonut mitä uskontojen tutkimus sisältää. Tutkimisessa voidaan käyttää eri metodeja hankittaessa materiaalia uskonnoista ja analysoitaessa saatua materiaalia. Ydinkysymykseni kuitenkin kuuluu, voidaanko uskontoa itsessään ajatella metodina tutkittaessa itseä ja ehkä maailmankaikkeutta, yhtenä tärkeänä päämääränä tietysti jumalyhteyden luominen tai alkuperäisen yhteyden muistaminen heräämisen tai valaistumisen kautta? Tieteellinen menetelmä pyrkii selittämään esimerkiksi luonnossa ilmeneviä tapahtumia toistettavissa olevalla tavalla ja niin, että menetelmää voidaan käyttää hyödyllisten ennusteiden tekemiseen [16]. Toistettavuuden ja ennusteiden tekemisen ongelmaa uskonnoissa kuvaa hyvin Jeesuksen sanat:
“Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.” [17]
Ennustettavuus uskonnollisessa metodissa on kovin helppoa: vakavaa lupausta tullaan kokeilemaan heti, kun vähiten sitä odotamme, jokainen tulee epäonnistumaan uskonkokeessaan, koska herää epäilys. Kulkija kompastuu, kaatuu ja jopa luopuu uskostaan jossain vaiheessa elämäänsä, ainakin hetkeksi silloin, kun laskeutuu “sielun pimeä yö.” Näin on käynyt monelle mystikolle ja kokelaalle. Jos asiaa tutkisi pikaisesti, niin oikeastaan ainoaksi kysymykseksi jäisi enää metodin hyödyllisyys, jos se tosiaan on noin paikkansa pitävä ennusteessaan!
Mutta tämä ei tarkoita, etteikö uskontojen intressinä olisi sittenkin toistaa hengen yhteys, niin tavoittamattomalta kuin se kuulostaa. Jokainen muslimin viidestä tiettyyn kellonaikaan suoritetusta rukouksesta, kristityn järjestetty sunnuntaimessu tai helluntailaisen hartaustilaisuus, uuspakanan rituaali tai buddhalaisen munkin meditaatiohetki on toistuva tilanne. Toistuvuus on tietynlaisen pyhyyden yksi selkeä edellytys. Hans J. Molin, hollantilainen sosiologi [18] on oivallisesti nähnyt, että toistuva hengellinen tilaisuus osaltaan vahvistaa aiempaa yhteyttä ja osaltaan palauttaa asianomaiset keskeisen myytin äärelle, myytin, joka on henkisen todellisuuden tulkinta. Toistuvassa hetkessä tapahtuu analogian kautta projektio tuonpuoleiseen, jäsenet sitoutuvat ja antautuvat hetkeen, tapahtuu pyhitys ja uskonto on määritelty taas yhdellä uudella tavalla!
Pyhyyttä toki voi kokea yksinkin. Kun olemme yksin hiljaa jonkin tuntemattoman, suuren tai vaikka kuoleman äärellä, voimme kokea pyhyyttä, seesteisyyttä, johon liittyy oman pienuuden tai vaikka ykseyden kokemus. Yhteisössä muodostuva pyhyys taas sisältää konaation, yhteisten velvollisuuksien vakavuudella ja antamuksella täyttämisestä koostuvan hengen. Konaatio on äärimmäisen tärkeä yhteisön elossa säilymisen kannalta yksilön initiaation rinnalla.
Mikä tältä osin erottaa uskonnon ja tieteen on se, että osaltaan tuosta pyhyydestä johtuen, osaltaan ehkä vielä uskonnollisen metodin kehittymättömyydestä johtuen kokemuksia ei kirjata kovinkaan täsmällisesti ylös eikä niitä jaeta yhteiseksi hyväksi. Tämä tosin on hyvin ymmärrettävää, koska kokemukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja niiden analysointi ja jakaminen vaatii hyvin edistynyttä mielentoimintaa ja tietoisuutta. Uskonnolliselta yhteisöltä vaaditaan myös tältä osin äärimmäistä hienotunteisuutta sekä varovaisuutta ja onkin tätä kautta hyvin perusteltavissa, miksi tietyt yhteisöt haluavat pysyä suljettuina sekin uhalla, että se voi antaa aiheen kaikenlaisille juoruille.
Ei kuitenkaan ole tavatonta, että hengenmiesten kokemuksia jaetaan helminä maailmalle. Aiemmin mainitsemani Filokalia on hyvä esimerkki, samoin muiden yksittäisten mystikkojen, esim. Pyhän Ristin Johanneksen kuvaukset kilvoittelusta ja heräämisistä. Mystillisille kokemuksille yhtäläistä kautta maailman kolkkien on pyhyyden, rauhan, paradoksaalisuuden, varmuuden ja sanoinkuvailemattomuuden tunne. Mutta ennenkaikkea ykseydentunne. Melkein poikkeuksetta he julistavat rakkaudesta, veljeydestä ja hyveellisestä elämästä, mutta olen myös laittanut merkille, että harvemmin nämä suuret mystikot pyrkivät yhteistyöhön muiden mystikkojen kanssa, vaan joko he erakoituvat tai heidän ympärilleen kasautuu oma tiivis oppilas ja kuulijakunta. Ihmettelen sitä, mikseivät suuret tämänpäivän gurut esimerkiksi laita hynttyitä yhteen ja esimerkillään näytä, että heidän ykseyskokemuksensa juontaa juurensa samasta jumalallisesta lähteestä. Lisäksi, kun tutkii suurten uskontojen historiaa, niin loppujen lopuksi aika vähän näkee tällaista synergiaa perustajien toimesta muiden uskontojen tai kulttuurien suuntaan. Ajattele millainen paneeli siitä syntyisi, jos Dalai Lama, Äiti Amma, Vishvananda, Eckhart Tolle, Sai Baba ja Deepak Chopra haastattelisivat toisiaan samassa TV-lähetyksessä!
Mystiikka on helppo nähdä uskontojen ytimeksi ja aihetta on käsitelty paljon kirjallisuudessa, mutta kaikkea tätä tutkittuani vähemmälle huomiolle mielestäni on jäänyt niiden pienten ryhmien merkitys uskontojen sisällä, joita kutsutaan veljeskunniksi. Mystillinen kokemus on vapaan hengen mielen ilmaus, joka usein nähdään spontaanina kokijan taustasta ja elämästä riippumattomana armon osoituksena. Mutta tarkemmin asiaan tutkittuani minulle on vahvistunut käsitys, että mystikot ovat usein käyneet pitkän vaiherikkaan elämän läpi. He ovat jonkinlaisen enemmän tai vähemmän järjestäytyneen uskonnollisen koulun suorittaneita sieluja, jos ei harvoja poikkeuksia lasketa mukaan, joille elämän mysteerit ovat selvästi jo syntyessään olleet avoimet.
Uskonnollisen metodin kannalta munkkiveljeskunnat, oli ne Shaolin temppelin, Intialaisen luostarin, Assisin fransiskaani- tai Avilan karmeliittasääntökunnan harjoittajia, ovat ne kaikkein tärkeimmät, koska hehän itseasiassa omaavat kaikki käytännölliset menetelmät, vuosisatojen traditiot ja kokeet, suullisen perimätiedon ja kirjalliset tallenteet siitä, miten uskonnollinen yhteys tai gnoosis on saavutettavissa heidän järjestelmässään. Uskonnolliselle etsinnälle totaalisesti pyhittäytyneet jäsenet luovat sen ponnahduslaudan, jolta mystiikka pääsee loistamaan ja jonka päälle instituutiot rakennetaan pintakerroksineen jokapäiväisen ihmisen henkeä aina silloin tällöin kutsuvine freskoineen. Tiukat säännöt ja hierarkia antavat vakavuuden ja omistautumisen tunteen, joka on välttämättömyys järjestelmän pidemmälle olemassaololle maanpäällä. Mutta voiko mikään järjestelmä saada toistumaan sitä alkuperäisen mystikon kokemusta jäsenissään? Enemmänkin näyttää siltä, että tulevien sukupolvien kokemus on toisaalta sama, mutta toisaalta nyansseiltaan eri, koska kehitys ei koskaan pysähdy. Kulttuurit rakentuvat toistensa päälle, oppilas kiipeää opettajansa hartijoille, viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Näin sen ovat viisaat sanoneet ja historia toteen näyttänyt.
[10] Classical approaches to the study of religion, Jacques Waardenburg, s. 9
[11] http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1976/19760008, Artikla 18
[13] Uskonnon vapaus 2000-luvun Suomessa, Juha Seppo, s. 190, 193
[14] http://www.teosofia.net/eriusk/bhagavad_gita-14.htm
[15] http://www.uskonnot.fi/uskonnot/
[16] http://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteellinen_menetelmä
[17] http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Joh.3.html 8. jae
[18] Uskontotieteen portailla, Päivikki Suojanen, s. 75