(Jatkoa: Uskonnot metodina – 2000-luvun tilaisuus)

Vertailukohtia

Uskontoja on tutkittu vertailevassa mielessä jo vuosikymmeniä, jopa pari vuosisataa. 1700-1800 -luvulla se oli vertailevaa mytologian tutkimista, nykyään se on vertailevaa uskontotiedettä. Tosiaan jo ennen teosofisen seuran perustamista 1875 ajateltiin, että myytit sisältäisivät jumalaista ajatonta viisautta, jota toisin ilmaisukeinoin ei voitaisi välittää [10].

Tämän pitkän tutkimusjakson, lähteiden ja materiaalin keräämisen takia tieto on nykyään yksityiskohtaisempaa ja määrältään suurempaa, josta johtuu mm. se, että on aina vain vaikeampi vetää tarkkoja määritelmiä uskonnolle. Kukin tutkija, oli sitten akateeminen tai hengentieteellinen, pitää oman erityishaaransa merkitystä tärkeimpänä ja on omiaan estämään suurten suuntaviivojen vakiintumista. Metodeista on tullut uskontoja. Toisaalta näyttää siltä, että ihmismieli itsessään kaihtaa tiukkoja määrittelyitä syistä, joista oleellisin littyy uskonvapauden yhä suurempaan tiedostamiseen. Kukaan ei voi meiltä evätä uskon, ajatuksen tai tuntemuksen vapautta. YK:n julistamana ja varmaan useimpien meidän oikeudentunnon mukainen toteama kuuluu:

“Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa.” [11]

Ei ole aina ollut selvää, eikä välttämättä syvällisemmässä mielessä ole monelle vieläkään selvää, mitä ajatuksen vapaus todella tarkoittaa. Onko se vapautta tehdä mitä huvittaa vai tuleeko vapaa-ajattelu siitä, että olemme mielessämme rikkoneet menneisyyden kahleet, karistaneet vanhojen uskomusten taakat? Tarvitaan aikamoinen oivallus nimittäin siinä, että tajuamme ajattelumme ja uskomuksemme kumpuavan kasvatuksesta ja menneisyydestä, olevan yhteiskunnan ja ehkä sisäisen alitajuiden mielentoiminnan tulos. Ja vielä suurempi voima tarvitaan, jotta tuosta menneisyyden taakasta pääsee irti niin, että heräämme itsenäisesti ajatteleviksi ja silti empaattisiksi ihmisiksi. Yrjö Kallinen, teosofi ja työväenliikkeen tunnustettu pioneeri [12] mainitsee tästä voimasta kuuluisassa “Olemmeko unessa” tv-haastattelussa 70-luvulla ja sanoo muuten paljon muutakin merkittävää samaisessa ohjelmassa, joka on nähtävissä internetistä.

Ajatuksen vapaus ja toisaalta pitäisikö sanoa henki-aineen loputon jakautuminen ja tietoisuuden tarkentuminen aiheuttavat sen, että uskonnollisista asioista on mahdotonta sanoa mitään lopullista ja ehdotonta. Samaisen vapauden nojalla rohkenen kuitenkin esittää, että seuraavat viisi osa-aluetta yhdessä muodostavat tarpeellisen käsitekentän uskonnon määritelmälle ja vertailulle. Ne ovat:

1. Alkuperä, perustaja, historia
2. Dogmit, opit, lait
3. Uskonnonharjoitus, tavat, rituaalit
4. Myytit, symbolit, vertauskuvat
5. Etiikka, moraali, hyveet

Välttämättä esim. usko tai uskomattomuus Jumalaan tai yliluonnolliseen ei tiputa pois uskonnollisen määritelmän parista, vaan jotkin osa-alueet korvaavat toiset. Ts. toteutuneet osa-alueet yhdessä mieluummin kuin jokin tietty yksittäinen tekijä luo uskonnon. Olen nyt tarkoituksella vielä järjestänyt osa-alueet niin, että ne mielestäni esittävät myös suurempaa yhtäläisyyden mahdollisuutta uskontojen välillä, mitä alemmas listassa mennään. Mainittakoon myös se, mikä uskonnonvapauden julistuksesta käy ilmi, että yhteisöllisyys ei ole uskonnollisuuden välttämätön ominaisuus. Meillä voi siis periaatteessa olla ihan oma yhden miehen uskonto, joskaan ei uskonnollista yhdyskuntaa Suomessa, sillä sen perustamiseen tarvitaan 20 henkilöä sekä vakiintunut toiminta uskontunnustuksineen. [13]

Me kuljemme kohti suurempaa monimuotoisuutta koko ajan kaikilla elämän osa-alueilla. Uusia puhelinmalleja tulee koko ajan markkinoille, uusia tietokoneohjelmointikieliä syntyy kuin sieniä sateella, hengellistä ja materialista tarjontaa on enemmän ja enemmän kiihtyvällä vauhdilla. Ajatus synnyttää aina kaksi uutta ajatusta, ongelman ratkaisu kaksi uutta kysymystä, elämä on jatkuvaa jakautumista. Uskomuksista tulee uusia uskomuksista, muistoista uusia muistoja, tämä on rekursiivisuuden kirous, jota oleellisesti pitää yllä elämän halun jano, hindulaisten tanha. Krishna opettaa Bahagad Gitan 14:sta luvussa:

“Tiedä, että rajas, himoluonne, on kahlehtimisen lähde ja elämisen halun jano, oi Kaunteya, se sitoo ruumiissa asujan (sielun) toimintojen siteillä.” [14]

Janoamme eli haluamme elämän halua! Eikö ole ihmeellistä, että jo tuhansia vuosia sitten on oivallettu asiat näin, nykyään meillä on vain eri käsitteitä kuvaamaan asiaa, kuten aiemmin mainitsemani rekursiivisuus ja takaisinkytkentä. Huomattavaa on, että rajaksen ja tamaksen lisäksi myös sattva sitoo sielun ruumiiseen vaikkakin onnenautuuden ja tuntemisen kautta.

Raadollisesti ajateltuna vain kuolema pelastaa tältä kierteeltä, sillä se on se ennalleenpalauttaja, joka palauttaa asiat samaan alkupisteeseen, ensin yksilön tasolla sitten myös kollektiivisemmalla tasolla. Kuolema luo ikäänkuin kiintopisteen elämälle. Ajattele, jos kuolemaa ei olisi, kuinka pitkään sitten jahkailisimme sitä, milloin on sopiva hetki astua tielle?! Filokaliaa lukiessani kuukausi sitten huomasin sen merkillisen asian, että kuoleman mietiskelyä pidettiin myös ortodoksi munkkien keskuudessa erittäin tärkeänä henkisenä harjoituksena, sen sanottiin olevan todellisen toivon ja onnen edellytys, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Tästä helposti ajatellaan, että se on vain pappien synkkämielisyyttä, mutta kun toisaalta tiedetään, että Filokalian kirjoittajat olivat nimenomaan munkkeja eivätkä pappeja ja, että kuoleman mietiskelyä pidettään yhtälailla tärkeänä myös buddhalaisessa ja hindulaisessa perinteessä, jossa tietyissä harjoituksissa mennään jopa hautausmaille mietiskelemään kuoleman prosessia, niin ei kai siinä pelkästä synkkämielisyydestä ole kyse vaan enemmänkin syvällisestä pyrkimyksestä ymmärtää rajallisuuden, harhan ja pysyväisyyden erot.

Vanhat uskonnot ovat jakautuneet tuhansiksi pieniksi ja suuriksi joiksi, jotka yhdistyvät sitten toisiinsa ja muodostavat synteesejä. Tämä on jonkinlainen luonnon laki, jakautumisen ja yhdistymisen loputon kiertokulku. Kun tähän lisää sen, että olemme yhä suuremmassa määrin tietoisia individuaaleista oikeuksistamme ja koemme sisäisesti olevamme vapaita ajattelemaan ja uskomaan mitä haluamme, on helppo nähdä tässä uskonnollisten liikkeiden pirstaloitumisen syyt. Uskonnollisia totuuden etsintään luokiteltuja moderneja rekisteröityjä liikkeitä tai yhdistyksiä on Suomessa n. 150 [15]. Pieniä rekisteröitymättömiä ryhmiä voidaan arvoida olevan jopa tuhansia eri paikkakunnilla. Kuinka peruuttamattomasti me sekä ympäristömme on muuttunut tässä mielessä? Jos meistä pikku hiljaa on kasvamassa omatoimisia, omnipotentteja Buddhia, niin eikö järjestöjen merkitys jää oikeastaan siihen, että ne aikansa palvelevat tarkoitustaan ja katoavat lopulta? Tällöin hengen tietoisuus kulkee yksilöissä eikä muita rakennelmia enää tarvita siihen ympärille. Tavallaan, jos antautuu Jeesuksen elämän henkeen, niin sehän oli vaeltamista ihmisten keskuudessa. Ja jos antautuu rosenkreutsilaiseen henkeen, niin hekin olivat vaeltajia tai erakkoja meidän silmissä, jotka hyvin harvoin kokoontuivat, ainakin fyysisessä mielessä, mutta hengessä silti tiesivät kuuluvansa samaan veljeskuntaan.

Uskonnot metodina

Edellä olen enemmänkin ulkokohtaisesti kertonut mitä uskontojen tutkimus sisältää. Tutkimisessa voidaan käyttää eri metodeja hankittaessa materiaalia uskonnoista ja analysoitaessa saatua materiaalia. Ydinkysymykseni kuitenkin kuuluu, voidaanko uskontoa itsessään ajatella metodina tutkittaessa itseä ja ehkä maailmankaikkeutta, yhtenä tärkeänä päämääränä tietysti jumalyhteyden luominen tai alkuperäisen yhteyden muistaminen heräämisen tai valaistumisen kautta? Tieteellinen menetelmä pyrkii selittämään esimerkiksi luonnossa ilmeneviä tapahtumia toistettavissa olevalla tavalla ja niin, että menetelmää voidaan käyttää hyödyllisten ennusteiden tekemiseen [16]. Toistettavuuden ja ennusteiden tekemisen ongelmaa uskonnoissa kuvaa hyvin Jeesuksen sanat:

“Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt.” [17]

Ennustettavuus uskonnollisessa metodissa on kovin helppoa: vakavaa lupausta tullaan kokeilemaan heti, kun vähiten sitä odotamme, jokainen tulee epäonnistumaan uskonkokeessaan, koska herää epäilys. Kulkija kompastuu, kaatuu ja jopa luopuu uskostaan jossain vaiheessa elämäänsä, ainakin hetkeksi silloin, kun laskeutuu “sielun pimeä yö.” Näin on käynyt monelle mystikolle ja kokelaalle. Jos asiaa tutkisi pikaisesti, niin oikeastaan ainoaksi kysymykseksi jäisi enää metodin hyödyllisyys, jos se tosiaan on noin paikkansa pitävä ennusteessaan!

Mutta tämä ei tarkoita, etteikö uskontojen intressinä olisi sittenkin toistaa hengen yhteys, niin tavoittamattomalta kuin se kuulostaa. Jokainen muslimin viidestä tiettyyn kellonaikaan suoritetusta rukouksesta, kristityn järjestetty sunnuntaimessu tai helluntailaisen hartaustilaisuus, uuspakanan rituaali tai buddhalaisen munkin meditaatiohetki on toistuva tilanne. Toistuvuus on tietynlaisen pyhyyden yksi selkeä edellytys. Hans J. Molin, hollantilainen sosiologi [18] on oivallisesti nähnyt, että toistuva hengellinen tilaisuus osaltaan vahvistaa aiempaa yhteyttä ja osaltaan palauttaa asianomaiset keskeisen myytin äärelle, myytin, joka on henkisen todellisuuden tulkinta. Toistuvassa hetkessä tapahtuu analogian kautta projektio tuonpuoleiseen, jäsenet sitoutuvat ja antautuvat hetkeen, tapahtuu pyhitys ja uskonto on määritelty taas yhdellä uudella tavalla!

Pyhyyttä toki voi kokea yksinkin. Kun olemme yksin hiljaa jonkin tuntemattoman, suuren tai vaikka kuoleman äärellä, voimme kokea pyhyyttä, seesteisyyttä, johon liittyy oman pienuuden tai vaikka ykseyden kokemus. Yhteisössä muodostuva pyhyys taas sisältää konaation, yhteisten velvollisuuksien vakavuudella ja antamuksella täyttämisestä koostuvan hengen. Konaatio on äärimmäisen tärkeä yhteisön elossa säilymisen kannalta yksilön initiaation rinnalla.

Mikä tältä osin erottaa uskonnon ja tieteen on se, että osaltaan tuosta pyhyydestä johtuen, osaltaan ehkä vielä uskonnollisen metodin kehittymättömyydestä johtuen kokemuksia ei kirjata kovinkaan täsmällisesti ylös eikä niitä jaeta yhteiseksi hyväksi. Tämä tosin on hyvin ymmärrettävää, koska kokemukset ovat hyvin henkilökohtaisia ja niiden analysointi ja jakaminen vaatii hyvin edistynyttä mielentoimintaa ja tietoisuutta. Uskonnolliselta yhteisöltä vaaditaan myös tältä osin äärimmäistä hienotunteisuutta sekä varovaisuutta ja onkin tätä kautta hyvin perusteltavissa, miksi tietyt yhteisöt haluavat pysyä suljettuina sekin uhalla, että se voi antaa aiheen kaikenlaisille juoruille.

Ei kuitenkaan ole tavatonta, että hengenmiesten kokemuksia jaetaan helminä maailmalle. Aiemmin mainitsemani Filokalia on hyvä esimerkki, samoin muiden yksittäisten mystikkojen, esim. Pyhän Ristin Johanneksen kuvaukset kilvoittelusta ja heräämisistä. Mystillisille kokemuksille yhtäläistä kautta maailman kolkkien on pyhyyden, rauhan, paradoksaalisuuden, varmuuden ja sanoinkuvailemattomuuden tunne. Mutta ennenkaikkea ykseydentunne. Melkein poikkeuksetta he julistavat rakkaudesta, veljeydestä ja hyveellisestä elämästä, mutta olen myös laittanut merkille, että harvemmin nämä suuret mystikot pyrkivät yhteistyöhön muiden mystikkojen kanssa, vaan joko he erakoituvat tai heidän ympärilleen kasautuu oma tiivis oppilas ja kuulijakunta. Ihmettelen sitä, mikseivät suuret tämänpäivän gurut esimerkiksi laita hynttyitä yhteen ja esimerkillään näytä, että heidän ykseyskokemuksensa juontaa juurensa samasta jumalallisesta lähteestä. Lisäksi, kun tutkii suurten uskontojen historiaa, niin loppujen lopuksi aika vähän näkee tällaista synergiaa perustajien toimesta muiden uskontojen tai kulttuurien suuntaan. Ajattele millainen paneeli siitä syntyisi, jos Dalai Lama, Äiti Amma, Vishvananda, Eckhart Tolle, Sai Baba ja Deepak Chopra haastattelisivat toisiaan samassa TV-lähetyksessä!

Mystiikka on helppo nähdä uskontojen ytimeksi ja aihetta on käsitelty paljon kirjallisuudessa, mutta kaikkea tätä tutkittuani vähemmälle huomiolle mielestäni on jäänyt niiden pienten ryhmien merkitys uskontojen sisällä, joita kutsutaan veljeskunniksi. Mystillinen kokemus on vapaan hengen mielen ilmaus, joka usein nähdään spontaanina kokijan taustasta ja elämästä riippumattomana armon osoituksena. Mutta tarkemmin asiaan tutkittuani minulle on vahvistunut käsitys, että mystikot ovat usein käyneet pitkän vaiherikkaan elämän läpi. He ovat jonkinlaisen enemmän tai vähemmän järjestäytyneen uskonnollisen koulun suorittaneita sieluja, jos ei harvoja poikkeuksia lasketa mukaan, joille elämän mysteerit ovat selvästi jo syntyessään olleet avoimet.

Uskonnollisen metodin kannalta munkkiveljeskunnat, oli ne Shaolin temppelin, Intialaisen luostarin, Assisin fransiskaani- tai Avilan karmeliittasääntökunnan harjoittajia, ovat ne kaikkein tärkeimmät, koska hehän itseasiassa omaavat kaikki käytännölliset menetelmät, vuosisatojen traditiot ja kokeet, suullisen perimätiedon ja kirjalliset tallenteet siitä, miten uskonnollinen yhteys tai gnoosis on saavutettavissa heidän järjestelmässään. Uskonnolliselle etsinnälle totaalisesti pyhittäytyneet jäsenet luovat sen ponnahduslaudan, jolta mystiikka pääsee loistamaan ja jonka päälle instituutiot rakennetaan pintakerroksineen jokapäiväisen ihmisen henkeä aina silloin tällöin kutsuvine freskoineen. Tiukat säännöt ja hierarkia antavat vakavuuden ja omistautumisen tunteen, joka on välttämättömyys järjestelmän pidemmälle olemassaololle maanpäällä. Mutta voiko mikään järjestelmä saada toistumaan sitä alkuperäisen mystikon kokemusta jäsenissään? Enemmänkin näyttää siltä, että tulevien sukupolvien kokemus on toisaalta sama, mutta toisaalta nyansseiltaan eri, koska kehitys ei koskaan pysähdy. Kulttuurit rakentuvat toistensa päälle, oppilas kiipeää opettajansa hartijoille, viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Näin sen ovat viisaat sanoneet ja historia toteen näyttänyt.

[10] Classical approaches to the study of religion, Jacques Waardenburg, s. 9

[11] http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1976/19760008, Artikla 18

[12] http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/tyovaenliikkeen-legenda-yrjo-kallinen-nostaa-paataan-uudessa-kirjassa-ja-youtubessa

[13] Uskonnon vapaus 2000-luvun Suomessa, Juha Seppo, s. 190, 193

[14] http://www.teosofia.net/eriusk/bhagavad_gita-14.htm

[15] http://www.uskonnot.fi/uskonnot/

[16] http://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteellinen_menetelmä

[17] http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Joh.3.html 8. jae

[18] Uskontotieteen portailla, Päivikki Suojanen, s. 75

Voiko uskontoja ajatella metodina vähän kuten puhutaan tieteellisestä menetelmästä? Ei siis pelkästään niin, että uskontoja itsessään tutkitaan tieteellisin menetelmin vaan niin, että uskonto olisi tai se sisältäisi menetelmiä esim. itsekasvatukseen. Tieteen ja uskonnon vertailu johtaa helposti ikiaikaiseen väittelyyn toinen toisensa ylivertaisuudesta enkä halua tähän debattiin ottaa niinkään kantaa. En myöskään halua ottaa kantaa minkään uskonnon metodin paremmuudesta. Yritän enemmänkin tehdä huomioita, jotka tuntuvat yhdistävän tai erottavan niin uskontoja, tiedettä kuin elämänfilosofioita.

Uskonnon harjoittajina meitä on monenlaisia. On niitä, joille uskonto on läsnä lähinnä syntymässä, konfirmaatiossa ja hautajaisissa. Ensimmäisessä ja viimeisessä läsnä ehkä tiedottomasti luonnollisista biologisista syistä. Keskimäisessä eli konfirmaatiossa uskonto olisi läsnä enemmän, jos tytöt eivät veisi suurinta huomiota! Sitten on sunnuntaiuskovia ja lisäksi niitä hartaita ja nöyriä ihmisiä, joille usko on mukana lähes kaikessa arkisessa aherruksessa. On munkkiveljeskuntia, maallikkoveljiä, pappeja, guruja, mystikoita, okkultisteja, jne… Mystikoista ja okkultisteista Pekka Ervast on sen kirjallisesti taiteillut, että mystikko on henkilö, joka tutkii elämää sisältä, ikäänkuin ylhäältä käsin inspiraatiosta, kun taas okkultisti on henkilö, joka tutkii maailmaa induktiivisesti testaillen ja vertaillen elämän ilmiöitä. Tämä on ollut eräänlaisena kimmokkeena [1] sille, miten olen yrittänyt ymmärtää erilaisia tapoja elää uskonnollista elämää, itseni mukaanlukien. Mielestäni tieteellinen, harras ja taiteellinen lähestysmistapa voivat hyvinkin kulkea käsi kädessä ja itseasiassa olisi suotavaa, että tutkijan pää ja sydän pysyisivät tasapainossa. Bertrand Russelin mukaan mystikon ja tiedemiehen yhtyminen samassa henkilössä on korkeinta, mitä ajattelun maailmassa voidaan saavuttaa. [2]

Haluan nyt tässä esitelmässä käsitellä uskontoja kahdelta kannalta; ensiksi sitä, miten uskonnot on perinteisesti määritelty, mitkä ovat sen peruspiirteet sekä miten tätä kokonaisuutta voidaan tutkia. Toiseksi mietin sitä, miten myytit ja ennenkaikkea eettinen sanoma yhdistävät ehkä parhaiten uskontoja. Eettinen pyrkimys ei kuitenkaan yhdistä vain uskontoja vaan myös yleistä pyrkimystä yhteiskunnissa, ainakin teoriassa ja kansainvälissä julistuksissa. Totuuden etsijälle uskonnot ennenkaikkea kuvaavat tuntemattoman kaipuuta, tarvetta päästä yhteyteen ja tietoisuuteen alkuperänsä kanssa. Tämä kaipuu on tietysti se, jota uskonnot metodina pyrkii täyttämään ja johon se pyrkii vastaamaan. Onko se hyvä metodi, onko se riittävä metodi, voidaanko tieteen ja uskonnon metodeja yhdistää, vai tarvitaanko vielä jotain muuta?

Tilaisuus

Tällä toisella vuosituhannella meillä on hyvin ainutlaatuinen tilaisuus saada informaatiota ja tutustua uskontoihin kautta maailman. Jos ajatellaan maailmaa 1800-luvulla, jolloin esim. teosofia sai nykyisessä muodossa alkunsa, silloin vain yritteliäimmät, viitseliäimmät, rohkeimmat ja onnekkaimmat pääsivät ensikädessä tutustumaan esim. idän ja lännen uskontoihin ja tekemään niistä vertailevia syvälle käyviä luotauksia [3]. Kun ajassa mennään taas pari vuosisataa taaksepäin nähtävästi vain erityisen kohtalon kuljettamat mystikot saivat kokemuksia ja oppia useista uskonnoista eri mantereilta, mm. rosenkreutsilaisten sanottiin olevan yksiä näistä matkaajista, sillä heitä tavattiin todistettavasti ainakin Mauritiuksen saarella Etelä-Afrikassa [4]. Ristiretkien vaikutus oli myös siinä mielessä mielenkiintoinen, että se avasi portteja kulttuurien ja uskontojen väliseen kommunikointiin, vaikkakin vähemmän mairittelevalla tavalla. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä kapeampi oli kokemuspiiri ja sivistys tavallisella ihmisellä. Niinpä meidän aika, vaikka se on heittänyt eräällä tavalla haasteen informaation paljouden kautta, niin se myös antaa loistavan mahdollisuuden tutkia uskontoja ennennäkemättömän laajasti ilman fyysisen lynkkaamisen pelkoa länsimaissa. Kukaan meistä ei varmaksi tiedä, kuinka pitkään tämä on mahdollista. Kukaties energiavarat ovat kulutetut loppuun ennenkuin itse näen vanhuuden päiviä. Siksipä haluan käyttää, kohtuudella tietysti, tekniikan, ajan ja matkailun tuomat mahdollisuudet hyväksi saadakseni hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea uskonto on tarjonnut ja tarjoaa ihmiselle vastauksena hänen sanoinkuvaamattomalle kaipuulle ja kysymykselle keitä ja mitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me menemme.

Uskonnot aiheena on sillä tavalla myös läheinen minulle, että nuorempana suunnittelin mm. vertailevan uskontotieteen opintoja, mutta opiskelumenetelmät ja pelkän objektiivisen tutkijan rooli eivät kuitenkaan olleet mielestäni sitä mitä opiskelulta hain. Katsoin myös, että yliopisto-opiskeluissa olisin joutunut muovautumaan tiettyyn rajattuun sapluunaan. Uskontotieteestä sanotaan, että “se ei esimerkiksi tutki Jumalaa, vaan sitä kuinka yksilö tai yhteisö ymmärtää, kokee ja ottaa käyttäytymisessään huomioon tuntemansa uskontoperinteen.” [5] Objektiivisuus on luonnollisesti johtava teema tässä tutkimustavassa. Jos objektiivisuuden ihannetta tutkii hieman enemmän, voisi se luoda mielenkiintoisia seurauksia tutkijan elämässä. Ennakkoluulottoman tarkkailijan rooli vääjäämättä vaatii tiettyjen luonteenominaisuuksien kehittymistä ja sitäkautta tunnustettujen hyveiden, kuten totuudenmukaisuuden, kärsivällisyyden ja laaja-alaisuuden kehittämistä. Tämä taas johtaisi siihen itsekasvatukselliseen ulottuvuuteen, jonka itse näen kaikkein merkittävimpänä uskontojen antina. Jopa niin, että jos objektiivisuuden henkeä haluaa todella toteuttaa, niin silloin tulisi ottaa huomioon myös esim. ruokavalio ja elämäntavat, joilla on vaikutuksia muistiin ja keskittymiseen. Opiskelijan tulisi myös valita huolellisesti mistä mielenvirikkeensä hakee, TV:stä, netistä, kapakoista, musiikista, uskonnollisista tilaisuuksista, luonnosta vai itseensä syventymisestä, jne. Buddha on tähän “asialle omistautumiseen” viitannut, kun häneltä kysyttiin, mitkä ovat ihmisen pahimmat esteet totuuden tiellä. Hän sanoi, että:

“Totuuden tiellä voi tehdä vain kaksi virhettä… että ei kulje tietä loppuun ja, että ei aloita sitä.” [6]

Kulkee ihminen sitten yhden uskonnon tietä tai synkretismin tietä, niin täytyisi uskaltaa juoda totuuden karvas kalkki loppuun, kuten Sokrateen kerrotaan tehneen.

Itsekasvatuksellisen puolen toteutuminen tavallisissa kouluissa kuitenkin riippuu monesta tekijästä eikä se totta puhuen toteudu kovinkaan kummoisesti, koska se ei varsinaisesti ole koulutuksen tarkoitus. Yleensä tarkoitus on suorittaa jokin etappi opinnoissa matkalla johonkin tiettyyn meriittiin, oli se sitten opiskelijan oma tai koulun meriitilista. Tällöin rajoitteeksi muodostuvat enemmäkin esimerkiksi se, kuinka pitkään opintohjelma kestää, eli aikataulu tai kuinka paljon laitokselle on määrätty apurahoja eri tutkimuksiin, joka taas vaikuttaa siihen kuinka paljon henkilö voi käyttää aikaa ja resursseja tutkimuksensa tekemiseen. Pahimmassa tapauksessa se vaikuttaa oleellisesti siihen voiko yksilö yleensäkään suunnata erityisopiskelujaan haluamalleen linjalle. Lisäksi asiaan vaikuttavat tutkijan muut harrastukset eli kuinka keskittynyt ja todella kiinnostunut opiskelija on tutkimuksensa kohteesta, jne. Jos esim. uskonnontutkimus olisi enemmän sisäistä laatua, kumpuaisi sisäisestä intressistä, emme antaisi periksi markkinatalouden emmekä myöskään ulkomaailman houkutuksille, muuttuisi luonne oleellisesti. Valitettavasti yhteiskunta ei tällä hetkellä tue tällaisia intressejä.

Tutkimustavoista

Tieteellisistä uskonnontutkimuksen haaroista tunnetaan historiallinen, fenomenologinen, psykologinen, sosiologinen ja antropologinen haara. Tieto, jota näiden kautta saadaan on runsasta ja hyvin luettelomaista eikä sinänsä ehkä auttaisi meitä ymmärtämään mitään erityistä uskonnoista, paitsi ehkä näkemään niiden moninaisuuden, jos emme myös yrittäisi tulkita jotenkin kaikkea saatua tietoa. Uskontofilosofia ja teologia kiirehtivät auttamaan tässä ongelmassa lisäten laadullisen, kvalitatiivisen ulottuvuuden tutkimukseen. Uskontofilosofia voi ottaa kantaa uskontojen välisiin oppeihin toisin kuin teologia, joka tutkii enemmänkin yhden uskonnon sisällä olevia oppeja. Tämä tosin ei tarkalleenottaen pidä täysin paikkaansa, mutta tarkoituksenani on lähinnä esittää, että faktojen keräämisen, luokittelujen, tulkintojen ja teorioiden kehittämisen kenttä on laaja. Luonnollisesti esitelmän aikarajoituksen takia en voi mennä syvälle yksittäisiin uskontoihin vaan tyydyn tarkastelemaan ja hahmottamaan uskontoja yleensä. Haluan kautta linjan pitää tasaveroisesti mielessä kaikki suuret ja pienemmätkin uskonnot. Oikeastaan kaikkein oleellisinta omassa tutkimuksessani on ollut juuri se, että rauhallisen vertailevan ja tasa-arvoisen mielenlaadun ylläpitäminen uskontojen tutkimisessa johtaa sekä yhtäläisyyksien, että erojen tarkempaan havaitsemiseen, mutta se on samalla myös omanlainen sisäinen kasvatuskoulu, koska siinä joutuu alituisesti puntaroimaan omaa sisäistä suhtautumista eri tapoihin uskoa ja nähdä asioita.

Oma havaintoni on ollut, että tietyillä osa-alueilla uskontojen eroja on mahdoton ja turha kiistää. Esim. oppien ja perinnäistapojen erilaisuus, yksilöllinen historia ja muut tosiasialliset seikat puhuvat diversiteetin puolesta. Sitten on osa-alueita, joissa voidaan nähdä enemmän yhtäläisyyksiä, joskin se voi olla tulkinnanvaraista. Myytit voidaan juontaa samoihin alkujuuriin rakenteensa, maantieteellisen tai etymologisen johdantonsa puolesta. Uskonnollinen kaipuu on hyvin universaalia, kuten aiemmin tuli mainittua. Uskonnon merkitys ja tarve yhteisössä on epäämätön. Kulttuuriantropologia näkee samat tarpeet uskontojen takana määritellen uskonnon omalla symbolikielellä esitettyksi yhteisöllisten arvojen projektioksi [7]. Tämä on kiehtonut minua sen verran paljon, että olen ajan henkeen sopivasti päättänyt kutsua sitä nimellä “eettinen koodi”. Uskonnot moraalin ja etiikan opettajina, kasvatuskouluina näyttävät kuin yhdessä kuorossa laulavan meille jotain merkittävää, joka on liian päivänselvää, että siihen kiinnitettäisiin todella huomiota.

Itsestäänselvyyden lisäksi etiikka on nyky-yhteiskunnassa kuivaksi, enemmän teoriaksi tai sovinnaissäännöiksi mielletty aihe, jolla ei varsinaisesti katsota olevan itsekasvatuksellista funktiota. Kiinnitetäänhän erilaisissa henkisissä harjoituksissakin enemmän huomiota mietiskelytekniikoihin, mantroihin ja henkisiin kokemuksiin kuin siihen, miten ihminen voisi kasvattaa itseään yhteiskunnassa jokapäiväisessä elämässä. En tietenkään sano, että tätä ei mikään uskonto huomioisi, tai että se olisi kokonaan unohdettu. Eettisyyden yksi ongelma on siinä, että länsimaisessa kulttuurissa kristinuskonnon oleellisin oppi, pelastusoppi [8] ikään kuin vesittää koko eettisen itsekasvatuksen sillä se sanoo, että ihmisen omat teot eli eettinen elämä eivät sinänsä pelasta ihmistä vaan pelkästään usko. Itämaisissa uskonnoissa eettistä toimintaa taas yleisesti ottaen pidetään hyvin tärkeänä. Se, joka sanoo, että tekoja ei tarvita uskon lisäksi, sitä pidetään vain laiskan ihmisen puheena. Tässä mielessä opit ja dogmit ovat äärimmäisen tärkeitä uskonnoissa, koska ne luovat perustan ja toiminnan mallin uskoville, sille miten uskonto näyttäytyy ulospäin ja miten se toimii maailmassa.

Yliluonnollisen olemassaolon hyväksymisen on pitkään katsottu olevan uskontoja yhdistävä tekijä, mutta vielä ehkä kaikkein vahvimmaksi avainsanaksi mielestäni nousee pyhyyden määritelmä. Yliluonnollinen on vaikeasti miellettävissä esim. niihin buddhalaisuuden muotoihin, joissa lähes kielletään Jumala, jumaluus tai yliluonnollisuus. Buddha piti uskoa Jumalaan, sen ajan intialaisessa kontekstissä tietysti, epäterveenä ja sanoi, että rukoilu ei kannata, koska Jumala ei heitä kuuntele eikä auta oivalluksessa, joka jokaisen on tehtävä itse [9]. Silti näitäkin lähes ateistisiä buddhalaisuuden muotoja pidetään uskontoina tai ainakin elämänfilosofioina. Voidaan ajatella, että tietty kunnioituksen asenne ja pyhyyden kokeminen alkuperäisen opettajan Buddhan oppeja muistellessa pitävät yhteisön kollektiivista tunnetta yllä.

(Jatkuu)

[1] Ks. aiempi esitelmäni: Mestarin muisti valaiskoon mieleni s. 16

[2] Mystiikka ja filosofia, Matti Luoma, s. 3

[3] http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Max_Müller

[4] http://www.sacred-texts.com/sro/rhr/rhr31.htm, Fraternity in the Island of Mauritius

[5] Uskontotieteen portailla, Päivikki Suojanen, s. 13

[6] Yksi siteeratuimmista (englanninkielisessä muodossaan) Buddhan sanoista, jonka kirjallista lähdettä ei ole voitu osoittaa!

[7] http://en.wikipedia.org/wiki/Anthropology_of_religion, Émile Durkheim, 1912

[8] http://weppipakki.com/sdg/tables/table.htm

[9] Principled Atheism in the Buddhist Scholastic Tradition, Journal of Indian Philosophy, s. 4

P. E eli lapsuudestaan saakka henkisessä tietoisuudessa. Hän tiesi, että hänen tulisi elämässään ryhtyä johonkin. Kävi kuitenkin ensin niin, että hänen piti käydä vaikeamman kautta. Hän masentui. Hän ei saanut toteuttaa persoonallista haaveitaan ryhtyä muusikoksi. Hän uhkasi Jumalaa, hän riistäisi oman merkityksettömän elämänsä, ennenkö jäisi elämään. Silloin Jumala puhutteli häntä ja näytti hänelle uuden suunnan.

P. E alkoi varttuessaan tutustua teosofiseen kirjallisuuteen ja siten pikkuhiljaa muistaa sisäistä viisauttaan. Kirkosta ja uskonnosta hän tapasi vain kaksinaismoraalisuutta ja ristiriitaa.

Löydettyään uuden suunnan hän löysi oman maailmansa. Hän suuntasi katseensa sydämeensä alkoi etsiä sisältään, sisäistä uskontoaan. Niin hän myös löysikin. P. E luki paljon teosofista kirjallisuutta ja erityisesti H. P  Blavatskyn tekstejä. Aikojen saatossa hän alkoi kirjoitella henkisiä näkemyksiään eri lehtiin teosofisen seuran piirissä ja sitten hän liittyi Teosofisen seuran toimintaan. Myöhemmin hänestä tuli Teosofisen seuran pääsihteeri.

Teosofisen seuran silloinen johtaja Annie Besant tuli kerran Tukholmaan pitämään konferenssia. P. E istui mukana kuuntelemassa. Yhtäkkiä Besant kysyi ääneen, että kuka on tuo henkilö, joka istuu yleisön joukossa. Hänhän loistaa niin kirkkaana. No Pekkahan se oli, Suomesta.

Hänen vaikutuksensa suomalaiseen henkisyyteen on monitahoinen. Teosofisen seuran ristiriitaisuuksien vuoksi hän ajautui uudelle tielle ja niin hän mestarinsa inspiroimana perusti oman henkisen liikkeensä Ruusu-Ristin, joka toimii edelleen. Hänen kauttaan vuodatettiin valtava henkinen energia ja tietoisuus, jonka tulos hänen kirjansa ja Ruusu-Risti on. Jokainen voi tutustua Ruusu-Ristin sanomaan sivulta www.ruusu-risti.net.

Kuuluin Ruusu-Ristiin pari vuotta ja oma kokemukseni on hyvä. En vaihtaisi sitä pois. P. E:n kautta vuodatettu viisaus on iätöntä ja ajatonta. Minun ei kuitenkaan kuulunut kulkea sitä tietä pidemmälle. Sain silloin suoran syvän yhteyden P. E:n henkeen ja hänen kirjojensa kautta pääsin eteenpäin. Valo oli kirkas ja se johdattaa minua edelleen.

Eilen otin käteeni jälleen pitkästä aikaa P. E:n kirjan ” Jälleen syntymisen mysteerejä”. Sieltä löytyi heti jälleen jotain eväitä oman tieni kulkemiseen. Hänen kauttaan vuodatettu ajaton viisaus toimii edelleen tänä päivänä, vaikka henki ja tietoisuus on alati muutoksessa. Kaikkia vanhoja tekstejä tulisi mielestäni kuunnella hiljaa ja antaa päivitetyn viisauden puhua kirjoitetun tekstin takaa.

Henkiset vuodatukset ja niiden voima

9 kertaa vuodessa tajuntaamme ja olentoomme, mukaan lukien kehoomme vuodatetaan suuri energia ja tietoisuus pulssi. Sen avulla ihminen jaksaa elää ja ottaa vastaa elämänsä myrskyt ja kärsimykset. Kun kuuntelee hiljaa, silloin pystyy kuuntelemaan jokaisen impulssin sanoman. Pitää vain ottaa vastaan.

Melkein vuosi sitten yhden tällaisen valo impulssin aikana tapahtui jotain merkittävää. Mutta ensin taustaa. Pekka Ervast eläissään koko monia vihkimyksiä ja hän koko jopa ensimmäisen ns. Isän vihkimyksen, jolloin hän valaistui ja meni vieläkin pitemmälle. Sen jälkeenhän alkaa lopullinen mestaroituminen, jolloin meistä tulee jonkin henkisen säteen (12 valosädettä.) Mestarin oppilaita. Silloin alamme kehittää ja luoda täydellistä kehoa, aurinko tai valokehoa. Kun olemme puhdistaneet itsestämme kaikki tunteet ja tunne siteet kaikkiin kolmeen kehoomme, eli fyysis-eetteriseen, astraaliseen ja mentaaliseen, synnytämme täydellisen mestaroitumisemme.

Pekka Ervast

Sen ystävämme ja opettajamme P. E teki. Hän loi itselleen aurinkokehon ja saavutti lopullisen mestaruutensa. Hänestä tuli adepti. Hänestä tuli uusi kristalli ihmiskuntamme valoksi.

Jokaisen olisi hyvä sytyttää kynttilä, hiljentyä ja kiittää P. E:n suuresta ponnistuksesta ja saavutuksesta.

Tämä on suuri tapaus ja kiitollisuuden aihe meille kaikille ja kultaiselle ajalle.

Tämän ja monen muun mestaroitumisen seurauksena kollektiivinen tajunta muuttuu joka kerta yhä kirkkaammaksi ja valoisammaksi.

Sellaisia tunnettuja olentoja, jotka ovat viimeisen 100 vuoden aikana tulleet valomestareiksi, ovat esim. Rudolf Steiner, Dwhal Khul, Swami Sri Yukteswar Giri, Mark L. Prophet.

Juha Korhonen, 3.10.2011

(Jatkoa: Mestarin muisti valaiskoon mieleni – Muistitekniikat)

Ajatuksen takana

Jotta oivalluksen voisi testata ja jakaa, täytyy se tietysti painaa ja palauttaa mieleen jollain tavalla. Mitä korkeamman tajunnan piiriin kuuluvasta oivalluksesta on kyse, sitä vaikeampi sitä on tuoda alas ja muistaa. Nähtävästi oivalluksen muuttuminen vihkimykseksi vaatii jo rakenteellisia muutoksia aivoissa ja kehossa, sekä valmistavaa puhdistautumista eettisellä tiellä, että tapahtumasta johtuvaa kokonaisvaltaista kehon tilan muutosta. Psyko-fyysiset muutokset näin mahdollistaisivat suuremman tajunnan laskeutumisen tietoisuuteemme.

Kun nuorempana pohjoisessa asuessani tein kävelymeditaatioharjoituksia aamuisin, huomasin mielen tyhjentämisen arkisesta ajatuksen juoksusta avaavan portit jollekin toisen tason ideoiden tiedostamiselle. Tauko ajattelussa toi toistuvasti esiin eri ideoita ikään kuin välähdyksinä tai paketteina, joiden sanallistaminen tietysti johti tavalliseen ajatteluun. Huomasin kolme asiaa:

1. Sanallisen ja kuvallisen ajattelun takana on toisenlainen ajatus, jonkinlainen ideamaailma. En pidä ollenkaan mahdottomana, että sen takana on vielä abstraktimpi maailma, jne.
2. Ideoiden muuttaminen sanoiksi vaatii aikaa, keskittymistä ja muistitoimintojen kehittymistä. Näiden ideoiden ja asiakokonaisuuksien rinnalla normaali sanallinen ajattelu on hyvin hidasta ja vaivalloista. Mutta muistamisen, voisiko sanoa maahan laskemisen kannalta se on kuitenkin välttämätön askel. Muuten ideat jäävät lillumaan omaan maailmaansa vailla kontaktia arkielämään, tulevat ja haihtuvat kuin tuuli.
3. Mitä pitemmäksi ajaksi ajattelu oli vaiennut, siitä suuremmaksi muodostui paine ideatasolta. Ikään kuin luomisen voima ja virta vaati väkisin itselleen purkautumistien.

Yleensä sanotaan, että henkisiä kokemuksia on vaikea pukea sanoiksi. En näe itse vaikeutena sanojen puutetta, voihan sitä keksiä vaikka uuden kielen kuten J. R. R. Tolkien teki tai Pekka Ervast oli tekemässä nuoruusvuosinaan. Ennemminkin vaikeus tulee siitä, että tuo kaikki on hyvin työlästä ja aikaa vievää. Lisäksi jokainen kuvattava kokemus, kohde tai tapahtuma sisältää linkin melkeinpä äärettömään syy-seuraussuhdeketjuun. Kohteeseen ja asiaan liittyy lukemattomia muita kohteita paralleelisti, joten mahdollisimman totuudenmukainen selittäminen on luonnollisesti työlästä.

Selittämisen vaikeus

Uusi subjektiivinen kokemus, joka sulautuu kokijan maailmankuvaan ja käsitykseen pyritään kuvaamaan aiemmin tunnetulla käsitteistöllä eikä aleta heti luomaan uutta kieltä sitä varten. Ulosanti värittää ja seuloo kokemusta sen mukaan kuinka erinomaiseksi kertoja on kehittänyt itsensä ymmärrystä ja avuja kuvata kokemuksiaan erilaisin menetelmin: suusanallisesti, kirjallisesti, kuvataiteen, musiikin avulla, jne. Toiseksi meillä on välittävä aine, joka voi värittää, haalentaa tai jopa hajottaa kuvauksen kokemuksesta. Kolmanneksi tulee mukaan vastaanottaja, kuulija, joka toistaa kertojan kuvion päinvastaisessa järjestyksessä. Huolimatta tästä valtavasta informaation välittämisen monimutkaisuudesta tulemme hämmästyttävän hyvin toimeen arkielämässä ja vapaa-aikana parhaimpina hetkinä kykenemme jopa sivistyneisiin keskusteluihin elämää suuremmista asioista.

Pitkään aivoja on verrattu mikroprosessoriin, mutta tekoälytutkimuksen epäonnistuttua lunastamaan lupaukset 90-luvulla, eli jäljittelemään ja replikoimaan aivot ja mieli, tästä “aivot on tietokone” -käsityksestä on jouduttu luopumaan. Olemme päässeet muistin säiliö -ajattelusta, josta asioita otetaan esiin ulkoisen tai sisäisen käskyn johdosta, keto -ajatteluun, jossa muistiin palauttaminen on samalla uudelleen luomista ja lujittamista eli koko-ajan elämää, muutosta ja kuhinaa sisältävä kesäinen avara niitty^[13]. On ymmärretty, että aivoissa ei varsinaisesti ole olemassa erillistä laskentayksikköä, vaan se on kokonaisuudessaan monimutkainen hierarkkinen muistijärjestelmä^[14]. Jos ollaan vielä tarkempia, ei pitäisi puhua muistijärjestelmästä, koska aivot eivät selvästikään tallenna mitään erityisen tarkasti kuten videokamera, vaan sumeanlogiikan lailla ekonomisesti mahdollisimman vähän tietoa (poikkeuksena savantit^[15]). Mutta kuitenkin juuri tarpeeksi, jotta se pystyy tunnistamaan seuraavalla kerralla sisään tulevan syötteen. Jos aivot eivät tunnista kohdetta, tallennetaan hiukan enemmän tietoa ja katsotaan seuraavalla kerralla uudelleen kuinka tunnistus onnistuu. Sivumennen sanoen tämä tiedon määrän redusointi muistuttaa luonnon eetterin ja akaashan eroa, jossa edelliseen tallentuu kaikki ns. hyvä ja paha, kun taas jälkimmäiseen tallentuu vain hyvä ja olennainen.

Pyrimme siis pääsemään kaikista tilanteista mahdollisimman helpolla. Kun tämä on luontainen psyko-fyysinen toimintatapa, ei ole ihme, että uuden oppiminen ja erityisesti henkisen elämän soveltaminen arkielämään tuntuu työläältä. Esoteeriset koulut, kuten Ruusu-Risti yleensä toivottavat ensimmäisenä kokelaan tervetulleeksi vaikeuksiin eli totiseen työhön itsensä kanssa.

Emme omaa mikroprosessoria emmekä virheettömästi ja pilkuntarkasti taltioivaa kovalevyä aivoissamme vaan eräänlaisen tunnistamisen ja sitä kautta maailman kanssa interaktioon mallikkaasti toimivan ratkaisun. Kullakin meillä ihmisellä on erilaisia erikoisosaamisia ja tehtäviä yhteiskunnassa. Kukin meistä kehittää itselleen parhaiten soveltuvaa tai tarpeellista tunnistamisen muotoa. Itse tietokoneohjelmoijana ja ohjelmistosuunnittelijana osaan ratkaista työhöni kuuluvia ominaisia ongelmia hahmottamalla erityylisiä koodikieliä ja paradigmoja. Tämä ei tosiaan tarkoita sitä, että osaisin ulkoa kuin murto-osan jonkin kielen funktioista, mutta syntaksi ja kielioppiasiat on hyvä tietää, jotta työskentely olisi sujuvaa. Periaatteessa pelkkä abstraktinen ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa pitäisi riittää siihen, että työstä kykenee suoriutumaan, mutta toisaalta abstraktinen ymmärrys tulee konkreettisen tekemisen myötä.

Niin, suosimmeko induktiivista vai deduktiivista tutkimustapaa, alhaalta ylös, vai ylhäältä alas? Pekka Ervastilla on mielenkiintoinen kuvaus kirjassaan “Jälleensyntymismuisti”:

Okkultisti ei ala ylhäältäpäin puhumalla Jumalasta, jonka tieto on rajaton – niin tekee mystikko – okkultisti on kuin tiedemies, joka kulkee induktiivistä tietä, hän tutkii ilmiöitä, ennenkuin hän tekee johtopäätöksiä. Eikä hän kulje omin päin ilman ohjausta, vaan hän ottaa osaa toisten tietoon ja noudattaa toisten kokeneiden neuvoja. Todellinen salatieteilijä astuu siihen veljeskuntaan, joka aina säilyttää puhtaana tämän maapallon sisimmän viisauden ja tiedon.

Ehkä joogin, jonka sanotaan kykenevän tietämään kaiken mihin asiaan hän vain kiinnittää huomionsa, selitys liittyy abstraktin ideamaailman kokemiseen. Ehkei tietäminen tarkoita tässä yhteydessä sitä, että tietää mitä tahansa milloin tahansa vaan, että ykseydestä käsin on mahdollista johtaa kaikki. Kunhan on tarpeeksi aikaa ja resursseja. Joudumme myös sen kysymyksen eteen, mihin ja miten haluamme kohdistaa mielemme, millaiseen tehtävään valjastaa henkemme, sielumme, mielemme, muistimme, aivomme ja ruumiimme. Onko tekemisemme ja pyrkimyksemme oikeata, kuten Jalon Kahdeksan-osaisen Polun^[16] kaikki kohdat ohjeistavat?

Buddhalaiset ovat myös hyvin tunnettuja muistitekniikoista. Eräs munkki^[17] pystyi resitoimaan 16000 sivua kanonisia tekstejä suoraan muistista. Eli ei
aivan koko Ervastin tuotantoa kuitenkaan. Kahdeksanosaisen Polun 7. kohta käännetään usein oikeaksi tarkkaavaisuudeksi, mutta voidaan kääntää myös oikeaksi muistiksi. Kehon, tunteiden, mielen ja mielen laatujen alituinen tarkkailu varmistaa, ettemme toimi tai puhu epähuomiossa tai unohda henkisiin
harjoitteisiin kuuluvia asioita.

Rudolf Steiner puolestaan liittää muistin planetaarisista voimista Venukseen. Kahdeksanosaisen Polun kulkija pystyy palauttamaan mieleen tunteensa eri tilanteissa suhteessa muuhun maailmaan, ts. empatisoimaan. Tunteiden mieleen palauttamisen tärkeys tulee siitä, että pystyessään nostattamaan tunteet uudelleen eli luomaan ne, pystyy myös ohjaamaan tunteita eikä ole vain laivassa tuulen viemänä. Steiner sanoo
myös, että kasvaessaan lapsesta aikuiseksi, kun ihminen kykenee erottamaan tunteet Minästä, kykenee hän vähitellen oppimaan omista kokemuksista ja lopulta muiden kokemuksista. Pystyessään palauttamaan mieliin kokemuksensa on henkilö kykenevämpi auttamaan muita henkisellä tiellä. Oikea muisti ja auttamiskyky
liikkuvat näin käsi kädessä. Tätä tietä tunne kasvaa pikku hiljaa yhdeksi todelliseksi sisäiseksi aistiksi. Elisabeth Haichin kirjassa “Vihkimys” Ptah-Ho-Tep opettaa 12 poolin meditaatiotekniikkaa, jossa luodaan vastakkaiset tunne- ja ajatusmuodot mieleen mahdollisimman realistisina. Näkisin, että kyse
on hyvin kokonaisvaltaisesta muistiin palauttamisen tekniikasta.

Ennakoiminen

Annie Besant on kuvannut hämmästyttävän tarkasti nykypäivän käsityksen mittapuissa muistin ja näkemisen toimintoa^[18]:

“Vain harvat ihmiset analysoivat hyvin yksinkertaiselta vaikuttavan näkemiseen liittyvän toiminnon monimutkaisuutta. Useimmissa näkemisen tavoissa on vain vähän kyse todellisesta näkemisestä ja suurimmaksi osaksi muistamisesta. Mitä me kutsumme näkemiseksi on monimutkainen koottu käännös juuri nyt retinassa (näkösoluissa) tehdystä vaikutelmasta ja muistin tekemästä saman asian tai objektin menneisyyden vaikutelmien kokonaisuudesta. Vain hyvin koulutettu ja kokenut näkijä pystyy välttämään virheet katsoessaan faktoja läpi heidän omien ajatusmuotojen.”

Mielestäni tämä on yksi oiva osoitus siitä, kuinka hyvin sen ajan teosofit, ainakin parhaimmisto oli selvillä mielen ja aistien harhaanjohtavasta luonteesta. Näköaistiin liittyy paljon merkillisiä seikkoja, kuten sokea piste, sakkadiset liikkeet ja ylösalainen peilaus. Kaikesta tästä sekavasta, katkonaisesta ja valtavasti kohinaa sisältävästä aistimuksesta tajuamme kuitenkin maailman sulavana ja saumattomana jatkumona.

Mitä useammin näemme, tai voisi puhua laajasti aistimme, jonkin kohteen, sitä vähemmän seuraavalla kerralla käytämme aisteja kokemiseen ja sitä enemmän muistia. Toisin sanoen mielemme tai aivomme ennakoi aistikokemuksen eikä enää käytä resursseja identifiointiin kuten ensimmäisillä kerroilla. Identifiointi, tunnistaminen muuttuu puoliautomaattiseksi ja kuluttaa aina vain vähemmän resursseja, vaatii vähemmän huomiota ja voimme keskittyä johonkin muuhun enemmän huomiota vaativaan operaatioon. Johtuen kasvavasta muistin roolista havainnoimisessa lapsen kasvua on vaikea huomata paitsi sivullisena. Myös pitkäaikainen elämänkumpani usein nähdään paljon nuorempana, koska katsomme enemmän muistoillamme.

Näyttää siltä, että ennakoiminen on tunnistamisen ohella yksi keskeisimpiä mielemme ominaisuuksia, tai omituisuuksia riippuen kenen perspektiivistä asiaa katsotaan. Ennakoimisen huomaa erityisen helposti kuunneltaessa musiikkia, luentoa tai toisen ihmisen puhetta. Mieli pyrkii päättämään lauseet ja äänteet jo ennen kuin toinen on puolessa välissä sanomaansa. Keskustelutilanteissa hyvänä puolena tämä näkyy niin, että voimme auttaa toista löytämään oikeat sanat, mutta toisaalta voimme myös häiritä toisen ajattelua kertomalla puoliääneen miten hänen assosiaatioketjujen pitäisi kulkea. Keskustelu on taito, jossa täytyy osata ymmärtää toisen ihmisen tapaa ymmärtää.

Krishnamurti oli hyvin tietoinen muistojen ja aistien todellisuutta vääristävästä vaikutuksesta. Krishnamurti peräänkuuluttaa tuoreella, uudella tavalla näkemisen tärkeyttä tai paremmin sanottuna uudelleen näkemisen tärkeyttä keskusteluissaan ottamalla samat asiat esiin aina uudelleen ja lähestymällä niitä perusteista käsin. Toistuvasti hän halusi heittää eiliset päätelmät, niin tieteelliset, teologiset kuin teosofiset ja katsoa puhtain silmin, ilman muistojen kuormaa.

Korkean tason eli laajoilla käsitteillä ajattelun muodot, siinä missä ne voivat nostaa tajunnan uuteen ulottuvuuteen (emergenssi), ne voivat myös kivettyä fraaseiksi, jotka eivät välttämättä sovi enää seuraavalla kerralla selitykseksi. Se olisi kuin Jeesuksen eteen tuotu kiusaus muuttaa ja käyttää kiviä leipinä^[19]. Tämä alituinen omien ajatusmuotojen alkuperän tiedostaminen ja näkeminen, epäileminen ja kyseenalaistaminen on toki uuvuttavaa. Se kuulostaa hyvin samalta kuin omien motiivien tarkkailu, joka voi helposti viedä syville vesille, jossa emme enää tiedä mitä olemme ja miksi olemme olemassa.

Aivojen ja mielen luontainen arkinen olotila on jatkuvaa liikettä, variaatiota ja muutosta. Henkiset harjoitukset, joissa pyritään keskittymään yhteen pisteeseen, löytämään maailma ajatuksen takaa ja saavuttamaan rauha ja onni hiljaisuudesta sotii tätä arkista luontoa vastaan. Samoin eettisen itsekasvatuksen, hyveiden harjoittamisen ja itsensä uhraamisen palvelustehtävässä voi nähdä olevan suorassa ristiriidassa meidän luontaisen itsepuolustuksen, egon elämänhalun ja suorastaan hyökkäävän elossa säilymisen vietin kanssa.

Hengen olemus on koskematon ja tavoittamaton, kaukana logiikasta, kaukana jopa mielikuvitteellisesta. Tässä mielessä henkinen ponnistelumme on hyvin epäloogista, epäluonnollista, epätavallista ja vaarallista. Samalla se kuitenkin on todistus siitä voimasta, joka totuudenetsijää kuljettaa kohti kirkkaampaa valoa, kirkkaampaa muistoa itsensä alkuperästä ja päämäärästä. Jossain pisteessä omat muistomme sulautuvat toisten muistoihin. Se, jolla on koko luomakunta tietoisen muistinsa piirissä, valaisee askeleitamme, mutta usein tarvitsemme jonkinlaisen töytäisyn, jotta oma taskulamppumme syttyisi kaamoksen keskellä. Itselleni tällainen pieni töytäisy löytyi Kuthumin kirjeestä Leadbeaterille 31. lokakuuta 1884. Kuthumi päättää kirjeensä näin:

“Joten nyt valitse ja tartu omaan kohtaloosi – ja ohjatkoon herramme Tathagatan MUISTI^[20] sinua valitsemaan parhaiten.”

Olisi varmaan sopivaa ja vaikuttavampaa, että pitäisin esitelmän tällaisesta aiheesta ilman muistiapuvälineitä. Kerran yläasteella koulussa tein esitelmän Timo Klemolan “Karate-do” -kirjasta. Opettelin koko esitelmän alusta loppuun sanasta sanaan ulkoa. Sitten varsinaisessa esitelmätilanteessa kävikin niin, että jossain puolivälin jälkeen kadotin langan enkä enää tiennyt ollenkaan miten esitelmä jatkui. En muista tarkalleen miten selvisin tuosta tilanteesta, luultavasti minulla oli mukana muistilappu, johon olin laittanut ydinkohtia, ehkä se oli liian traumaattinen kokemus muistettavaksi jälkeenpäin. Jottei nyt kävisi samalla tavalla, sallinette, että johdatan teidät aiheeseen nykyaikaisten välineiden avulla.

Olen kerännyt tähän esitelmään erinäisiä huomioita muistiin liittyvistä toiminnoista ja sen suhteesta uskontoihin ja itsekasvatukseen. Ulkoa muistaminen on aina ollut minulle samalla kertaa sekä tylsää, koska olen aina enemmän arvostanut ymmärtämistä, että samalla myös kiehtovaa, myöhemmin erityisesti henkisen kehityksen kannalta. Mitä muisti merkitsee henkisen tien kulkijalle, miksi siihen kannattaa kiinnittää huomiota, miten muisti toimii ja millaisista osista sen voidaan nähdä koostuvan? Toivottavasti esitelmä vastaa jollain tavalla näihin kysymyksiin.

Muistitekniikat

Kaikille meille on varmaan tuttua muistin assosiatiivinen rakenne, mielleyhtymät. Harvempi ehkä kuitenkaan on pohtinut muistin hierarkkista rakennetta, sen ennakoivaa ominaisuutta, sekvenssiluonnetta tai mnemoniikkaa, oppia muistin kehittämisestä.

Muistin kehittämisellä on pitkät perinteet. Jo antiikin kreikassa, Ateenassa suosittiin muistikirjoja ja retorista imitaatiota. Rapsodit, homeeristen eeposten esittäjät saattoivat muistaa ulkoa suuria määriä valmiita runonlaulajien teemoja^[1]. Runouden lailla muistimenetelmät olivat oma taiteenlajinsa. Perusmenetelmä oli yksinkertainen, se vaati jonkin verran aikaa ja vaivaa, mutta tulokset olivat hyviä ja samaa menetelmää käytetään vielä nykyäänkin eri muodoissaan. Lyhyesti kuvailtuna henkilö valitsi esim. tuntemansa huoneiston tai vaikka temppelin eri osat mielessään paikoiksi (loci) ja sijoitti muistettavat asiat järjestyksessä näihin paikkoihin^[2]. Paikat voivat sijaita myös tien varrella (reittimenetelmä) tai nykyisessä variaatiossa olla lista ihan mitä tahansa sanoja, jotka muistuttavat lukuja yhdestä kymmeneen. Paikat toimivat assosiatiivisen muistin osoittimina ja periaatteena on, että yhteyksien luominen muistettavan asian ympärille erityisesti näköaistiin perustuvien mielikuvien avulla vahvistaa sen muistamista.

Myöhemmällä keskiajalla mm. Ignatius Loyolan jesuiittakoulu ja sen hengelliset harjoitukset^[3] käyttivät ahkerasti antiikin ajan muistitekniikoita, jotka olivat olennaisia retoriikan, saarnojen ja väittelytekniikoiden kehittämisessä. Sri Caitanyan, erään Bengalilaisen oppineen pandiitin sanotaan lyöneen sen ajan parhaimmat veda -tietäjät veitsenterävällä muistilla ja runouden voimalla. On mielenkiintoista, että tietäjät taistelivat usein ei suinkaan miekan vaan runojen avulla, retoriikalla, loitsuilla ja laululla. Hyvä kotimainen esimerkki on Väinämöisen ja Joukahaisen yhteenotto Kalevalan soisilla kankahilla^[4]:

“Sanoi vanha Väinämöinen: Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon eikä miehen naisekkahan! Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!"

Muistiniekat on tietysti helppo lokeroida kirjanoppineiksi, mutta ero viisaiden ja kirjanoppineiden muistin käytössä löytyy soveltamisen taidosta, ajoituksesta ja tiedon käyttötarkoituksesta.

On oletettavaa, että koska traditiot siirtyivät vanhoina aikoina oraalisesti, myös muistamisen kyky oli parempi. Tiedon määrä ei ollut yhtä suuri kuin nykyään, pystyttiin keskittymään olennaisempiin asioihin. Kirjapainon ja myöhemmin meidän ajalla tietotekniikan yleistyessä muistiin nojautuminen on vähentynyt. Voi olla, että nykyiset aivomme ovat jopa jäljessä siitä, mitä niiltä odotetaan, mitä kaikkea niille syötetään. Tukeutuminen kaikessa papereihin, kalentereihin, hakupalveluihin, jne. on omiaan jatkamaan muistamisen syöksykierrettä kohti suurempaa unohtamista. Onhan se niin, että mihin kiinnitämme huomiota se kehittyy ja mihin emme kiinnitä huomiota, se surkastuu.

Muistin rakenneosat

Muisti toimii assosiaatioiden, mielleyhtymien kautta. Tämä on selvää. Samaa asiaa pidemmälle johdettuna voidaan sanoa, että asiat ja objektit kuuluvat toisilleen erilaisten tapahtumaketjujen kautta sarjoina, sekvensseinä. Sekvenssien kautta muistamiseen liittyy myös aikaulottuvuus.

Esimerkiksi auto liikkuu yleensä eteenpäin, joskus myös taakse. Se ei liu’u yhtäkkiä sivuille tai nouse ylös. Auton liikkuminen näin on totuttu sekvenssi. Kun näemme sen koh-teessa A, oletamme sen perustellusti esiintyvän kohta kohdassa B. Samoin näemme liikennevalot sekvenssinä puna, kelta, vihreä ja päinvastoin. Tällöin ajallisesti punainen ja vihreä väri loistavat paljon pitempään, kuin keskimmäinen keltainen väri. Niinikään kun katsomme vastapuolella istuvan ihmisen kasvoja, silmät käyvät vaistomaisesti läpi sarjan pieniä yksityiskohtia. Jos kohteemme suu sijaitsee otsan kohdalla, alkavat hälytyskellomme soimaan ja tarkkaavaisuutemme terävöityy. Muuten se pysyy kohtuullisen rauhallisena. Kaikki nämä assosiaatiot ja sekvenssit ovat painautuneet tuhansien ja taas tuhansien toistojen kautta muistiimme ja auttavat meitä tunnistamaan samantyylisiä asioita hyvin nopeasti.

Kielen rakenteessa, kieliopissa ja lauseissa voidaan niin ikään huomata sekvenssejä. Sattuu ihan miten voi emme lauseita muodostaa (emme voi muodostaa lauseita ihan miten sattuu). Vaikka itse asiassa voimme ja ymmärrämmekin sen vielä hyvin, mutta vain koska mieli korjaa, paikkaa ja kääntää lauseen silmänräpäyksessä oikeaan järjestykseen tai oikeastaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Hyvänä esimerkkinä toimii myös tavallisen tekstin sekoittaminen niin, että sattumanvaraisesti muutetaan kirjainten paikkoja pitäen sanojen alku- ja loppukirjaimet samoina. Tästä muodostuu erittäin paljon virheitä sisältävää tekstiä, mutta voimme lähes poikkeuksetta tunnistaa ja ymmärtää tekstiä^[5]:

“Arocdnicg to rsceearch at Cmabrigde Uinervtisy, it deosn’t mttaer in waht oredr the ltteers in a wrod are, the olny iprmoatnt tihng is taht the frist and lsat ltteer are in the rghit pcale. The rset can be a toatl mses and you can sitll raed it wouthit pobelrm. Tihs is buseace the huamn mnid deos not raed ervey lteter by istlef, but the wrod as a wlohe.”

Jokainen ajatussarja ja lause on assosiaatioketju, kuten järjestysnumerojono. Muistamisessa ketjutuksen merkitys näkyy myös siten, että on hankalampaa aloittaa joku runo tai lause keskeltä, kuin aloittaa se alusta, jolloin runo lähtee purkautumaan muistiin piirrettyä assosiaatioketjua pitkin.

Muistin hierarkkinen luonne näyttäytyy ryhmien muodostelun kautta. Kirjaimet muodostavat sanan, sanat muodostavat lauseen, lauseet kappaleen, kappaleet luvun, jne. Sama toistuu myös käsitteistön suhteen, kaikkien uskontojen jumalkäsitteet muodostavat yhdessä synteettisen jumalkäsityksen, jumalkäsitys ja muut uskomukset ja tiedon palaset maailmankäsityksen. Minätunteen voi myös katsoa olevan tällaisen hierarkkisen muistin tai oikeastaan asiayhteyksien tajuamisen huippu. Jos tajuntamme olisi kaikkiallista kuten Logoksen^[6], tietäisimme kokoajan kaiken ikuisuudesta ikuisuuteen^[7], mutta koska tajuntamme on rajoittunut, tarvitsemme muistia ulkokohtaisen kokonaisuuden käsittämiseen.

Assosiaatioiden, sekvenssien ja hierarkkisen luonteen lisäksi muisti jaetaan yleensä kestonsa puolesta neljään osaan^[8]:

1. Puskurimuisti kykenee pitämään mielessä vain hyvin pieniä tiedonosasia hyvin lyhyen aikaa, joka mitataan sekunneissa.
2. Lyhytkestoinen muisti kestää muutamista sekunneista minuutteihin ja on eräänlainen työmuisti. Asiat pysyvät työmuistissa niin pitkään kuin niitä toistetaan, esim. vieras puhelinnumero ja unohdetaan sitten.
3. Pitkäkestoinen deklaratiivinen muisti on periaatteessa rajaton muisti, jonne tallentuvat kaikenlaiset tiedot, tapahtumat, tunnelmat, yksityiskohdat ja laajat ideat.
4. Näiden lisäksi voidaan vielä erotella taitomuisti, joka liittyy lihaksiin ja fyysisiin toimintoihin.

Muistiin jäämisessä voidaan erotella 6 eri vaihetta:

• Huomiovaiheen kesto on 0,2 s. Huomion kiinnittäminen johonkin kohteeseen suurentaa todennäköisyyttä, että aistimus jättää pysyvämmän jäljen aivoihimme. Hebbin säännön mukaan neurotieteessä, kun neuronit jatkuvasti laukaisevat tietyn kuvion, tuo kuvio muodostuu pysyvämmäksi ominaisuudeksi aivoja eli siitä tulee muisto^[9].
• Tunnevaikutuksen kesto on 0,25 s. Tänä aikana mantelitumake vahvistaa muistijälkeä. On huomattavaa, että Ateenassa myös nähtiin tunteen merkitys muiston kiinnittäjänä. Tämän takia retoriikan harjoituksiin piti eläytyä ja antautua paatoksella^[10].
• Aistimuksen kesto on 0,2 – 0,5 s. Useat yhtäaikaiset sensoriset havainnot muodostavat muistin raaka-aineen.
• Työmuistissa pitäminen 0,5 s. – 10 min. Osa muistoista tarttuu mieleemme tahdottomasti, osa tahtoperäisesti. Erityisesti työmuisti vaatii tahtoperäistä mentaalista toimintaa.
• Prosessointi 10 min. – 2 vuotta. Hippokampuksen sanotaan osallistuvan tässä vaiheessa muistijäljen vakiinnuttamiseen. Myös unitilan merkitys kasvaa prosessoinnissa.
• Lujittuminen kahdesta vuodesta eteenpäin. Jotkut muistot saattavat vieläkin kadota tavoittamattomiin, vaikka ne olisivat olleet eläviä useamman vuoden mielessämme.

Persoonallisuuteen, luonteeseen ja elämäntehtäväämme liittyvät asiat pysyvät pisimpään muistissamme ja niistä muodostuu selkäranka tekemisellemme. Henkisessä mielessä juuri tämän viimeisen vaiheen syvä ymmärtäminen ja harjaannuttaminen on kaikkein tärkeintä. Goethen sanojen mukaan yksinkertaisesta ajatuksesta lähtee kauaskantoiset seuraukset:

“Kylvä ajatus, niität sanoja; kylvä sanoja, niität tekoja: kylvä tekoja, niität tapoja; kylvä tapoja, niität luonteen; kylvä luonne, niität kohtalon; kylvä kohtalo, niität elämän.”

Henkinen kehitys olisi mahdotonta, jos emme jollain tavalla pystyisi muistamaan syy-seuraussuhteita. 6:nen, lujittumisvaiheen jälkeen voidaan ajatella vielä pidemmälle, yleensä tiedostamattomille tasoille ulottuvat muistit. Jotkut asiat muodostuvat nk. osaksi selkärankaa ja automaattista toimintaa. Luultavasti tämän ja mutaatioiden kautta muistot siirtyvät myös osaksi geneettistä perimää pitkien aikojen saatossa. Sitten meillä on teosofian mukaan skandhat, jotka välittyvät jonkinlaisen muistin kautta seuraaviin ruumistuksiin ja luonnon muistiin (kaikentallentava reflektiivinen eetteri) perustuva jälleensyntymismuisti. Muistuminen (rememberance) ja muisteleminen (recollection) ovat vähemmän tahtoa vaativia toimintoja, kun taas muistaminen (reminiscence) on tahtoa vaativa toiminto, erottaa meidät eläinkunnasta ja on Blavatskyn mukaan^[11] linkki jälleensyntymiin. Tahdon avulla voimme painaa asioita mieleen, mutta myös unohtaa halutessamme. Itse joudun hyvin paljon tekemisiin yksityisyystietojen kanssa, asiakkaiden tunnusten, salasanojen, yritysten markkinointi budjettien ja kävijätilastojen kanssa. Olen huomannut, että pystyn unohtamaan hyvin lyhyessä ajassa tietoja, joita missään tapauksessa ei saisikaan tietää tai kirjoittaa ylös. Tämä on kuitenkin eri asia, kuin unohtamisen potentiaali, joka seuraa usein kuultavaa toistelua: “Minulla kun on niin huono muisti” ja “Minä se en muista kyllä mitään”. Hyvin paljon muistamisessa on kyse intentiosta, halusta ja tahdosta muistaa tai unohtaa. Hyvä muisti mahdollistaa henkisen ideoiden prosessoinnin mielessä ilman että tarvitsee olla kirjaa, muistivihkoa tai tietokonetta apuna. Varmaa on, että aina meillä ei ole näitä apuvälineitä ulottuvilla enkä ainakaan itse halua, että siinä tapauksessa muutun henkisesti toimettomaksi kulkijaksi.

Analogiat ja vertauskuvat

Toiston ohella erityisen tärkeää muistin ja ymmärryksen kehittymiselle on samanlaisten asioiden ryhmittäminen ja analogiat. Kun sama asia koetaan ja kuvataan usealla eri tavalla, jää siitä vahvempi muisto. Uskontojen vertauskuvasto on oivallinen, tosin tuntuu joskus, että jopa liiankin ylimalkainen analogioiden jatkumo. Esimerkiksi: Sinä olet Se, joka on Jumala, joka on Järki, joka on Henki, joka on Valo, joka on Energia, joka on Kaikki. Sanon liian ylimalkainen siksi, että silloin kun kaikki tarkoittaa kaikkea, ei se tarkoita oikeastaan mitään. Tai se tarkoittaa korkeintaan kehäpäätelmää. Pitäisi kai vielä tarkentaa, että loogiselle ajattelulle tällaiset analogiat ovat myrkkyä, mutta vapaalle ajattelulle ja luovuudelle ne ovat elinehto.

Ihmisen toiminnalle on ominaista usean aistin yhtaikaa tuottama jälki samasta kokemuksesta, jolloin on olemassa luonnostaan suuret edellytykset, että tapahtuma jää paremmin mieleen. Mutta kun opiskelemme jotain ulkoa kirjasta näkemällä tai vain kuulemalla luennoitsijaa äänitteestä, puuttuu meiltä useiden aistien luoma vahvistava yhteisvaikutus.

Jos pyrimme selittämään kokemuksen kuten se tapahtui mahdollisimman orjallisesti tapahtumaa mukaillen vähän kuten naturalistisessa taiteessa pyritään kuvaamaan, vahvistamme kyllä kyseistä yksittäistä kuvaa mielessämme, mutta luomme siihen vähemmän voimakkaita kannattelevia assosiaatioita. Kun tuomme viereen vertailukohteen, vertauskuvan, muodostuu meille ymmärtämiseen vaadittava olennainen linkki kahden tai useamman asian välille. Ymmärtäminen on yksinkertaisimmillaan kahden eri asian suhteen näkemistä. Geometriassa tämä tulee esiin siten, että ei ole merkitystä mitä mittayksiköitä (metrejä, tuumia, jalkoja, muinaisia egyptiläisiä cupiceja) suorakulmaisen kolmion kateettien kuvaamisessa käytetään. Mittayksiköstä huolimatta kateettien ja hypotenuusan suhde pysyy aina samana.

Vertauskuvilla ja symboleilla on siis tärkeä rooli sekä ymmärtämisen että muistamisen kannalta. Mielenkiinto symboleihin tutkimusmielessä on kasvanut viime vuosikymme-ninä, varsinkin viime vuosina osittain johtuen popularisoitujen koodikirjojen ja elokuvien kuten "The Da Vinci Code" ja "The Moses Code" ansiosta. On pyritty näyttämään, että kaikki ihmisen luomukset riiteistä myytteihin, taiteesta tieteeseen perustuu symboliikkaan^[12]. Vaikka käsite voidaan mieltää symboliksi, tahtoisin kuitenkin nähdä eron symbolin ja käsitteen välillä. Siinä missä käsite pyrkii määrittelemään kohteen mahdollisimman tarkasti, symboli ja laajennetussa mittakaavassa myytit antavat väljyyttä tulkinnalle. Ehkä käsitteellisen ymmärtämisen ja symbolisen ymmärtämisen ero on kuin ulkoa opetellun musiikin (jota alussa saitte kuulla) ja improvisoidun musiikin ero. Tutkimuksissa on havaittu, että jälkimmäisessä tapauksessa otsalohkot kytkeytyvät pois päältä, eivät enää kontrolloi tapahtuman kulkua. Symbolien ja myyttien tutkiminen, sanotaan vaikka Johanneksen Ilmestyksen avaaminen astrologisella avaimella suuresti kilvoittaa mieltä löytämään yh-tenevä tarina ja tulkinta, joka poikkeaa ortodoksisesta tulkinnasta. Uuden oppiminen on improvisaation seuraus, hetkittäinen otsalohkon pois kytkeminen päältä, uusien assosiaatioiden purkautuma.

Kuinka paljon nyt on merkitystä uusilla oivalluksilla tai improvisaatiolla, jos emme muista mitä vähän aikaa sitten oivalsimme ja loimme? Se riippuu varmasti siitä, onko tarkoituksenamme luoda hetkellinen luomisen purkautumisesta johtuva hyvä olo itselle ja mahdollisille kanssaihmisille vai haluammeko taltioida kokemuksen jaettavaksi ja analysoitavaksi myöhemmin.

Jokaiselle varmaan joskus käy niin, että saa todella hienoja oivalluksia paikassa, jossa niiden tallentaminen ei onnistu vaivattomasti. Huomaat hetken päästä, että olet jo unohtanut kullan jyvän. Ja jos vaikka tallentaminen onnistuisikin vaivattomasti, niin joskus ne ideat tuntuvat sisältävän niin suuren määrän asiayhteyksiä, että käytännössä jo oivalluksen sanallistaminen tuntuu karkaavan käsistä. Näin käy usein meditatiivisen tilan tai unenomaisen tilan päättyessä ja tietoisuuden laskeutuessa arkisempaan piiriin. Unen muistaminen ja jonkin meditaatiossa tapahtuneen oivalluksen muistaminen tuntuvat niin läheiseltä toiminnolta, että uskon unipäiväkirjan ylläpitämisen auttavan myös meditatiivisen tilan ja siinä syntyvien oivallusten jälkeenpäin erittelyssä. Unitilan sanotaan ryhmittelevän päivän tapahtumia sekä vahvistavan neuronien ja synapsien välisiä yhteyksiä, jolloin tietyt asiat painuvat paremmin mieleemme ja avoimet ongelmat ratkeavat kuin itsestään hyvin nukutun yön jälkeen.

(Jatkuu…)

Afrikan nälänhätä

Olkaamme mukana pyytämässä valoa, ravitsemusta ja rakkautta Afrikan kuivuudesta ja nälänhädästä kärsiville!

Mestari D.K:n VALORUKOUS. Tervetuloa mukaan valovirtaan rukoilemaan apua maailman hätää kärsiville tai itsellesi, omalla tavallasi. Mestari D.K:n valokollegio on mukana yhdessä luomassa kanssamme rakastavaa, parantavaa valoa kaikkialle. >> (Mukana Valkokultaisen kosmisen lootuskukan looshi)

Kiusaaminen tuntuu nyt olevan pinnalla ja ihmisten arjessa. Jos ei kiusata koulussa on se kuitenkin aina jossain muualla. Se on siis aihe, johon tarvittaisiin joitain konkreettisia toimia, mutta myös jotain ajatus rakenteiden muutoksia. Mistä se syntyy ja miten siihen voidaan vaikuttaa.

Itse olin kiusattu koko kouluaikani ja jossain määrin vielä aikuisenakin. Joten henkilökohtaisesta kokemuksista ei ole puutetta. Minä koen asian itseäni vahvistavana ja kehittävänä. Tuskin se siltä tuntui joskus ylä-asteella, jolloin turvattomuus ja jatkuva stressi oli kovimmillaan.

Julkisuudessa koulukiusaaminen on saanut aika paljon keskustelua aikaiseksi ja lääkkeitä siihen on tullut monia. Ne ovat mielestäni hyviä ja auttavat kyllä, mutta se ei poista ongelmaa lopullisesti. Kouluissa on mummoassa lisätty valvontaa välitunneilla ja koulun sisällä. Se toki vähentää turvattomuutta ja pelkoa väkivallasta, mutta ei sitä kuitenkaan kitke pois.

Vastuu ei mielestäni ole yksin koulujen vaan myös vanhempien. Heillä on suurin vastuu lapsestaan, hänen kehittymisestään ja kaikesta mitä lapseen liittyy. Vanhempien mielestäni tulee tarkkailla entistä tarkemmin lapsensa käytöstä. Se paljastaa koulupäivän tapahtumat. Siihen ei riitä aktiivisuus lapsen päivän tapahtumien kuuntelu. Lapsilla on aina salaisuuksia ja he kätkevät ne syvälle. Koulukiusatulla salaisuus kiusaamisesta on haudattu syvälle sydämeen. Sillä se hävettää ja on kenties nolointa mitä voi kuvitella. Sitä ei uskalleta kertoa, vaikka haluaisikin. Siihen kuuluu usein henkisen väkivallan lisäksi fyysinen. Ja kuten tiedämme nykyaikaisina vanhempina, lapsen fyysinen koskemattomuus on avain hyvään ja kestävään itsetuntoon.

Jos toiset lapset, useimmin isommat ja vanhemmat lapset kohtelevat kiusattua väkivaltaisesti, on sen vaikutus lähes sama, kun sen olisi tehneet omat vanhemmat. Perusturva järkkyy radikaalisti ja perus chakra menee lukkoon.  Fyysisen ja henkisen väkivallan arvet menevät syvälle ja sattuvat pitkään. Tässä kohdalla on pääsääntöisesti kahdenlaisia ihmisiä, niitä, jotka ottavat kovat kokemuksensa vahvuutena ja toiset taas kierivät itse säälissään lopun ikäänsä.

Kehotankin siis vanhempia ottamaan asiasta suurimman vastuun ja tutkimaan lastansa tarkoin. Voisin kertoa omasta kokemuksestani, että olin erittäin ovela huijaamaan vanhempiani ja nielemään kyyneleeni. Kätkin asian sydämeeni. Joskus kyllä mittani tuli todella täyteen ja silloin saatoin jotain tarkoituksella lipsauttaa vanhemmilleni ja kiusaajani sai nenälleen. Vaikka äitini oli erittäin ovela ja koetti saada minut avaamaan tuntojani, ei hän siinä onnistunut.

Ei tämä ole kuitenkaan ole oikea tapa, sillä sinun, jota kiusataan, on puhuttava omille vanhemmillesi tai sille, johon luotat. Muuten seuraukset voivat olla jotain Jokelan kaltaista. Asialle on tehtävä jotain ennenkö on liian myöhäistä. Kaikkiin löytyy aina hyvä ratkaisu, takaan sen. Väkivalta ei ole ratkaisu, vaan ymmärrys, ymmärrys siitä, että se joka kiusaa toistaan on itse suuremmassa hädässä ja avuntarpeessa. Ymmärrystä siitä, että tämä kaikki on sinulle vahvistukseksi ja opiksi, vaikkei se siltä tunnukaan.

Minunkin vanhempani olisivat tarttuneet toimeen, jos olisivat vain tienneet. Asia olisi kerralla tullut kuntoon.

Sinä joka olet kiusattu, puhu asiasta nyt heti, sillä kyse on sinun elämästäsi ja lopullinen vastuu kaikesta on sinulla. Vain sinä voit auttaa lopulta itseäsi. Tee se jo tänään. Viisaita vanhempia tai aikuisia on joka puolella. Vapauta itsesi ja elämäsi taakan alta, jota sinun ei tarvitse yksin kantaa. Jos sinulla ei ole ketään muuta puhu opettajallesi tai vaikka vain kaverillesi, johon luotat. Se auttaa. Ei se ole noloa. Sinä et ole ainut, minäkin olen kokenut sen.

Tahdon tutkia asiaa kuitenkin henkisestä näkökulmasta. Ensinäkin loppuen lopuksi on aina kyse karmallisesta tapahtumasta. Jokainen kiusattu puhdistaa, ”maksaa”, omaa karmaansa pois. Jokainen kiusaaja ja kiusattu on välikappaleena karman puhdistuksessa.

Kiusaaja on itse jäänyt vaille rakkautta ja hellyyttä, joko tässä tai edellisessä elämässä. Hän saattaa usein olla herkkä ja samalla voimakas persoona, joka on tullut tänne hakemaan rakastetuksi tulemisen kokemuksia ja jotakuta, joka pysäyttäisi hänet ja antaisi rakkaudella hänelle rajat. Ihminen joka ei elämässään kukaan pysäytä ja opeta oikeaa ja väärää, kulkee elämänsä ylpeänä ja kaikki tietävänä ja sitten elämä vain pysäyttää hänet rajulla tavalla ja näyttää tien.

Vanhemmat voivat kuitenkin opettaa ja rakastaa myös tällaisen sielun takaisin radalleen, mutta se tarvitsee lempeyttä ja hellyyttä jo vauvasta lähtien. Silloin hän myös oppii kohtelemaan muita, kuten itsekin tahtoo tulla kohdelluksi.

Usein kuitenkin kiusaaja syntyy vanhemmille, jotka eivät joko jaksa tai eivät omalta ylpeydeltään näe oman lapsensa tilaa.

Apuna heille olisi vanhempien osoittama rakkaus, ei raha tai materia, vaan läsnäolo ja yhdessä tekeminen, selvät rajat ja rakkauden opettaminen. Sen lisäksi korkeat ajatukset, joita sydämellään luo, kuten esim. Ajattelee sydämessään lapsensa puolesta, että hän on rakkaus ja on sydämessään. Tai, että loisi lapselleen hyvän pohjan, josta ponnistaa muistuttamalla lastaan sydämellään hänen sydämeensä, että hänen äitinsä on hänessä rakkaus ja hänen isänsä on hänessä rakkaus, että hän on rakastettu ja hänkin saa rakastaa muita. Se luo lapselle turvallisen rakkauden kallion, josta ponnistaa. Ikään kuin puhetta vanhemman sydämestä lapsensa sydämeen. Sen lisäksi hänelle tulee näyttää anteeksianto ja armo hänen teoilleen, niin sydämessä, kuin konkreettisesti sanoilla ja teoilla, että hän silti rakastettu vaikka tekisi mitä. Tietysti hänet täytyy opettaa pyytämään anteeksi tekojaan ja antamaan itselleen anteeksi. Ne ovat haastavia asioita, mutta välttämättömiä auttaaksemme kiusaaja henkilöä vapautumaan ja puhdistumaan.

Kiusattu taas kokee syvää tuskaa, siitä ettei häntä konkreettisesti ole rakastettu sellaisena kun hän on. Kiusaajalla näyttää olevan kaikkea, hän on rikas, kaikkien suosiossa ja vieläpä se että vastakkaisen sukupuolen edustajat suorastaan parveilevat tuon torven ympärillä. No sehän on kuitenkin vain harhaa. Kiusattu on kuitenkin usein sitä mieltä, että hän ei tahdo väkivallalla kostaa kokemaansa nöyryytystä, vaikka haaveilisi siitä. Harva kiusattu todellisuudessaan haluaa oikeasti kiusaajalleen saman kohtalon kuin itselleen. Muuten meillä yhä useammassa tapauksessa tartuttaisiin aseeseen.

Kiusatulla on kova koulu, jossa hän kantaa usein kurkku chakran, sydän chakran ja perus chakran sisältämää karmaa. Jossain mennessä elämässään hän on ollut itse häijy ja ylpeä. Nyt hän opettelee ymmärtämään sanomisiensa merkitystä, sitä miten hän itse luo sanoillaan ja miten kohtelee muita. Toinen opetus hänellä liittyy sydämeen, jossa hänen tulee opetella ottamaan vastaan rakkautta ja rakastamaan. Rakastamaan itseään ja antamaan anteeksi kiusaajilleen ja ottamaan heiltä vastaan ainoastaan rakkautta. Antamaan myös itselleen anteeksi. Kulkemaan selkä suorassa ja ajattelemaan tietoisesti olevansa rakastettu ja lähettämään rakkautta kaikille muille, vaikka vihamiehelleenkin. Kolmas opetus on olla aina turvassa, vaikka menisi minne, tai keiden keskuuteen. Olla aina tietoisesti rakastettu. Antaa lupa itselleen olla oma itsensä, se ainutkertainen ja viisas, kiinnostava olento, joka on.

Kiusatun tie on syvää puhdistusta tuova tie löytämään oman arvonsa ja paikkansa. Se on syvää itsensä rakastamista ja armahtamista. Kun tällainen ihminen kokee onnistuvansa löytämään rakkaussuhteen itsensä ja muiden kanssa voi hän kokea suurta tyydytystä elämässään. Löytöretkellä itseensä ja luomistyöhönsä hän oppii löytämään tarkoituksen kokemalleen. Se vaatii kuitenkin kovaa tahtoa kaivaa itsestään se suuri voima ja vahvuus, joka hänessä on. Se on totisesti kaikilla, ja koskaan ei ole liian myöhäistä nostaa itsensä ylös ja sanoa itselleen, että saat anteeksi, vaikka annoit itseäsi kohdella noin tai rakastan sinua silti, vaikka oletkin tahtonut kokea tämän syvän kärsimyksen. Rakastamaan itseään ja heikkouksiaan ehdoitta, jotta muutkin voisivat sinua rakastaa.

Kiusatulle auttaa korkea sydämestä sydämeen luominen, jossa luodaan hänelle äidin ja isän rakkaus todeksi. Hänelle tulee toistaa ja muistuttaa hänen arvoaan ja tärkeyttään sydämessään ja ihan arjessa. Jos lapsemme on kiusatta ja hyljeksitty, on se meidän vanhempien vastuulla muuttaa hänen tiensä suuntaa. Jos me alamme enemmän arvostaa ja rakastaa lastamme hänen ansaitsemallaan ja tarvitsemallaan tavalla, muuttaa se lapsemme tien ja puhdistaa hänen karmansa. Sitä kautta hän oivaltaa oman läksynsä ja hänestä tulee itsestään vastuuta kantava, itsetunnon omaava ihminen, on hänellä sitten karmana kiusaajan tai kiusatun rooli.

Väinämöisen runo:

Ilo johti meidät tänne. Ilo ohjasi venhettä vuotavaa,

ilo soi kanteleen kielin, ilo, niin, ilo sydämissämme ohjasi oikeaan,

perille omaan maahan, Suomen maahan.

Ilo, piti rintamme avoinna ottamaan rakkautta vastaan,

ilo kuljetti sanamme teille Karjalan. Ilo täytti auramme pellolla kyisellä, kunnahilla Aunuksen

Ilo sydämissämme kesti vuodet kilvoituksen, menetysten, surunkin.

Ilo voitti pettymykset. Ilo sydämissämme roihuaa, ilo kanssamme kulkee luo viisauden.

Vietämme tänään kansallista veteraani päivää. Kiitollisuus on sana, joka kuvaa kansallishaltijamme tunnetta juuri nyt. Meidän kaikkien tulee olla kiitollisia maasta, jossa elämme. Kiitos teille sotiemme veteraanien kaikkina aikoina.

Adolf Ehrnrooth matkasi hautajaissaattueessaan vuonna 2004. Marskin patsaan kohdalla hän lausui hengessään seuraavat sanat:” Suomi on hyvä maa.”

Kunpa ymmärtäisimme maamme arvon sellaisena, kun se on. Kansallemme tämä paikka on täydellinen. Suomineidon energiat ovat täydellisessä harmoniassa Suomen kansallishengen kanssa. Se tosiasia, että elämme täällä ei ole sattumaa. Meidät on johdatettu tänne tarkoituksella. Kansamme tehtävä vaatii sitä.

Olemmepa sitten ”syntyämme” suomalaisia tai myöhemmin maahan muuttaneita, olemme silti kaikki kuulleet Suomen kansallishaltija kutsun. Me olemme kaikki hänen henkensä sylissä.

Nyt meidän tullut aika kiittää kalevalaisen kansamme henkeä Väinämöistä, jaksoi kulkea kansamme rinnalla kaikki nämä pitkät vuodet. Hän aloitti Kalevalaisen tai alun perin nemekseläisen kansan haltijana Atlantiksella kauan sitten kun Atlantis tuhoutui, hän aloitti uudestaan valloonien kansallishaltijana Euroopassa.

Käyden tietä kanssamme läpi erilaisten kansojen haltijana. suomaalaisten, saksien, valloonien, germaanien, kreikkalaisten, kalev-alaisten (valtakunnan keskus sijaitsi Baltiassa. Nykyinen Valko-Venäjän alue, Etelä-Suomi.)

Sitten viimeiseksi vielä Meidän Suomen alueella asuneiden Kalevalaisten haltijana aina näihin päiviin saakka. Samalla saamme kiitämme kaikkia niitä sieluja, jotka ovat eri aikoina jaksaneet olla kansallishenkemme mukana sitkeästi olleet viemässä kansaamme läpi Euroopan tänne saakka.

Sellaisia jaloja sieluja, olivat mm. Artturi-Ilmari Virtanen, Mannerheim, Adolf Ehrnrooth, Sibelius, Aino Kassinen, Martta Horjander, Eino Leino, Pekka Ervast, Esko Jalkanen, Tapio Kaitaharju, Urho Kekkonen, Luule Vilma, J. R Hannula ja Elias Lönnroth. Sekä lukemattomat muut olennot, jotka ovat auttaneet meidät tänne asti. Nyt he jatkavat eteenpäin uusiin tärkeisiin tehtäviin menemällä auttamaan Väinämöistä mm. Saksaan ja Itävaltaan.

Nämä olennot ovat olleet tärkeä ja uljas osa suomalaista henkeä ja kulttuuria.

Kiitos heille pyyteettömästä ja uutterasta työstään eri vuosi tuhansilla ja nykyisillä vuosisadoillamme.

Ilo ohjasi heidät tänne asti perustamaan meille uusi ja tarpeellinen asema ja valtakunta. Suomen ja kalevalaisten historia on ollut perustana koko Euroopan kehitykselle ja nousulle. Väinämöisellä oli tässä kaikessa hänen vahva kätensä ohjaamassa meitä yli karikoiden. Aina emme kuunnelleet hänen viisautensa ääntä. Silloin olemme olleet monesti pulassa, mutta niistäkin erheistä olemme saaneet anteeksi. Kiitos kuuluu hänelle, siitä, että olemme nyt täällä hyvässä ja kauniissa maassamme.

Väinämöinen:

”Minä, joka olen kiitän matkasta, jonka olen kulkenut kanssanne. Matka on ihmiselle pitkä, ylitsepääsemätön. Minä synnyin kuitenkin monta kertaa ihmisenäkin teitä ohjaamaan.

Nyt kuitenkin väistyn, kehoni lakkaa olemasta ja synnytän uuden, uutta tehtävää varten. Kiitollisena ja onnellisena jätän Suomen Veljeni Djwhal Khulin käsiin. Hänen henkensä on rajaton, kuten maailmankaikkeuskin. Hänen Tietoisuutensa ja kokemuksensa on laaja. Minua hän on seurannut oppipoikana Atlantikselta lähtien. Hän on ollut tätä ennen mm. Bhutanissa, Tiibetissä, Tadzikistanin, Kirgisian sekä muiden  Aasian maiden kansallishengen kollegioissa mukana.

Me emme ole täällä ainoastaan suomalaisia varten, me olemme täällä palvelemassa koko ihmiskuntaa ja kaikkia olentoja/ olentokuntia maailman kaikkeudessamme. Palvelu on avainsana. Palvelkaamme yhdessä.

Meidän tehtävänä oli johtaa nemekseläinen kansa Atlantikselta tänne Suomen niemelle ja sen teimme yhdessä avustajieni kanssa. Kiitos heille. Heidän jokaisen panos asiamme eteen oli vähintään yhtä paljon, kun minunkin. Kiitos teille rakkaat ystävät. Kiitos, että sain kanssanne kulkea läpi ajan ja ajattomuuden.

Kiitos myös teille urheat miehemme ja naisemme, jotka taistelivat meidät itsenäisiksi ja säilyttivät maan suomalaisilla talvi- ja jatkosodissa. Kiitos teille, panoksenne oli tärkeä ja arvokas.

Kiitos myös teille kaikille muille, jotka vuosituhansien saatossa ovat taistelleet suomalaisten/ kalevalaisten/ nemekseläisten puolesta.

Kiitollisuutemme kuuluu teille.

Nyt lopuksi tahdon ilmaista Juhan kautta viestin teille kaikille rakkaat suomalaiset. Pitäkää huolta kaikista kanssakulkijoistanne, muistakaa huolehtia maastanne. Äiti-maa muistuttaa, että panostakaa uusiin valo-energioihin entisten luomisvoimien lisäksi avautui menneellä vuosikymmenellä lisää uutta valoa, puhdasta tietoisuutta.

Nämä voimat yhdistettynä erilaisiin tekniikan keksintöihin mahdollistaa täysin uuden fyysisen energiamuodon. Se ei saastuta ja pilaa Äiti-maata ja on täysin uusiutuva. Rakkaat ihmiset arvostakaa elementtejä. Maata, tulta, vettä, ilmaa ja eetteriä. Sekä uusia korkeampia elementtejä platinaa, turkoosia, aniliinia, magentaa, oranssia kultaa ja valkokultaa.

Näiden elementtien voima on uudessa uusiutuvassa energiassa. Unohtakaa ydinvoima. Se on vanhaa energiaa. Sitä hallitsee pelko, ei ilo.

Antakaa sen mennä. Teillä rakkaat suomalaiset on mahdollisuus vaikuttaa asiaan. Ydinjäte pitää muuntaa toiseen muotoon, jotta se lakkaa säteilemästä maan aurassa. Se hehkuu siinä verenpunaisena. Se on osa kollektiivistä pelkoa, jonka ihmiskunta on luonut. Puhdistakaa se ja tarttukaa toimeen esimerkkinä muille ihmisille panostakaa uusiin energiamuotoihin.

Suomi on kallis maa ihmisen kehitykselle, miksi? Koska se on esimerkkinä muille.

Täällä tahdomme luoda rauhaa ja viisautta, ykseyttä rakkautta. Olkoon nämä uusi mottomme alati uudistuvassa  maailmassamme.

Iloa, valoa ja rakkautta!

Teidän, Väinämöinen

- Mukana Valkokultaisen-kosmisen-lootuskukan-looshin kollegio

Elämänlähde on meissä oleva tietoisuus, jonka ytimenä on parantaminen ja parantuminen.

Sinä voit avata tietoisuudessasi parannuksen lähteen ja siten parantua, puhdistua nyt-hetkessä.

Avain tähän on meissä vastaan ottaminen, eli nöyryys. Nöyryys elämän edessä, julistaa itselle ja maailmankaikkeudelle, että Minä otan vastaan. Minä otan vastaan rakkautta.

Aloittakaamme kuitenkin perustasta, eli asioista, jotka meissä on oltava voimassa, jotta olemme valmiit ottamaan vastaan Kaikkiallisen rakkauden vastaan. Jos olemme pois sydämestämme, alemmassa persoonassamme, emme silloin kykene ottamaan vastaan yhtään. Silloin kun olemme edes vähän sydämessämme voimme alkaa ottaa vastaan valoa ja luomaan rakkaussuhteita kaiken kanssa. Kun lopulta olemme aina sydämessämme ja pysyvästi, on se valaistuminen.

- Ensiksi tarkista, että olet tietoinen rakkaus ja että olet sydämessäsi

- Toiseksi, oletko tietoisesti valon tahto ja totuus

- Kolmanneksi, että olet nöyryys ja otat vastaan rakkautta ja rakastat

(Katso edellisistä kolumneista valon tahdon ja totuuden fyysisoiminen käytännössä)

Sitten ajattele mielessäsi:

- Minä olen nyt ja tässä, Minä olen läsnä.

- Minä olen nöyryys ja minä otan vastaan rakkautta tähän (sairauteen, asiaan, vaivaan). Hengitä keuhkot puolitäyteen ja ota vain vastaan tietoisesti.

Elämän lähde on kuitenkin muutakin, se on elämäntehtävämme vastaanottamista, kaiken runsauden ja korkeimman minämme tietoisuuden ja valon vastaanottamista.

Se on myös sitä, että yhtyy valaistumisen energiaan tai kaiken ytimessä olevaan Jumalalliseen alkioomme. Tästä lisää seuraavassa kappaleessa.

Valon ja rakkauden vastaanottaminen

Vastaanottaminen on suurinta nöyryyttä. Se on antautumista, täydellistä itsensä ja Jumalan rakastamista. Se on täydellistä iloa yhteydestä läsnäoloon. Se on täydellistä läsnäoloa ja ykseyttä.

Vastaanottaminen tarkoittaa myös täydellistä luottamusta ja uskoa rakkauden voimaan. Jos kykenemme ottamaan täydellisesti vastaan valoa, tietoisuutta tai rakkautta, yhdymme silloin valon totuuteen ja tahtoon. Juuri sillä hetkellä syntyy universaali rauha olentoomme ja ego sulautuu totuuteen ja uskoo täysin siihen mitä tapahtuu. Se uskoo olevansa rakastettu, eli egomme kokee ainakin hetkellisesti valaistumisen ja huolenpidon korkeimman minämme puolelta.

Olen pitkään pohtinut ja harjoittanut rakkauden ja runsauden vastaan ottamisen muotoja. Monelta eri kannalta ja niin fyysisesti, kuin henkisesti. Se on tullut enemmän kuin selväksi, että se on tärkein asia koko henkisessä kehityksessämme. Käymme läpi koko inkarnaatioidemme ketjun ja palapalalta ja hitunen hituselta hivuttaudumme kohti valaistumista ja täydellistä ymmärrystä, loppujen lopuksi vain loputtomalta tuntuvaa köyden vetoa egomme kanssa. Teemme loputtomasti myönnytyksiä egollemme. Ensin kun koemme jotain uutta henkisellä tiellä ja pääsemme sisäisessä tilassamme huippukohtaan, huomaamme saavuttaneemme jotain uutta, mutta kuitenkin viimeistään seuraavana päivänä alamme usein lipsua tavalliseen tapaamme ja unohdamme pikkuhiljaa oppimamme uuden asian.

Ego on unohtavainen, se on maailman unohtavaisin ja epälojaalein olento. Se tahtoisi näet tuntea joka hetki olevansa hyvässä olossa ja saada kaiken nautinnon, jonka se vain voi ikinään saada. Totuus on kuitenkin erilainen ja älyllisestä näkökulmastaan se tarkastelee ja mittaa kaikkea mitä sen elämässä tapahtuu. Sille kaikki on kaksinaista. Kaikki on joko hyvää tai huonoa, iloa tai surua, rakkautta tai vihaa, kärsimystä tai onnellisuutta, turvaa tai turvattomuutta ja se myös toimii sen mukaan. Se kokee kaiken jyrkästi kuin vuoristo radassa ja se ei kykene olemaan läsnä hetkessä. Tätä ainaista vuoro vetoa, kehitystä ja taantumista kutsutaan Vapaamuurariudessa karkeaksi kuutiokiveksi tai Kalevalassa kyiseksi pelloksi, jota käymme hiomaan ja työstämään kuin seppä rauta malmia.

Ego kokee aina huippuhetkinään luottavansa sydämeen ja korkeimman minän viisauteen. Mutta kun tilaisuus tulee, kun valittamista ilmenee hotellin täyshoito palvelussa myy se heti nahkansa alemmille tunteille. Mielestäni nämä esimerkit kuvaavat kilvoittelua, jota käymme itsessämme. Sitkeytemme ja peräänantamattomuutemme palkitaan kuitenkin loppujen lopuksi, kun jaksamme kilvoittaa ja kehittää itseämme yhä täydellisemmiksi valossa ja rakkaudessa. Mielestäni nopein ja kestävin tie siihen on rakkauden täydellinen vastaan ottaminen ja sitä kautta rakastaminen ehdoitta.

Egon kanssa on siis mielestäni toimittava kuten kalastajan, joka kalastaa elämänsä suurinta ja ovelinta kalaa. Egolle on annettava joskus siimaa ja annettava mielemme levätä ja kun aika on, niin lukea tai tehdä jotain syviä henkisiä harjoituksia jälleen kun mielemme on levännyt. Luoda uutta, silloin kun se parhaiten sopii universaaliin pulssiin.

Galaksimme keskusaurinko lähettää meille yleensä kerran n.1,5 kuukaudessa tuhdin energia paketin, kuin aallon, joka vyöryy ylitsemme. Silloin kun meidän kohdallamme on menossa aallon pohja, silloin koemme maapallon ja elämämme energia alimmillaan ja silloin tunteemme purkautuvat ulos olennostamme ja tuovat kulloinkin esiin meissä olevia kehitettäviä asioita. Silloin opimme eniten. Silloin voimme hyödyntää edellisen aallon oppeja käytännössä ja kehittyä. Silloin taas kun me koemme aallon harjan saamme kenties oivalluksen ja toivon pilkahduksen ja saamme voimaa jaksaa uusi oppitunti, silloin koemme helpotusta energioissamme, siis sisäisessä olossamme. Silloin tunnemme suurta oivallusta keksimme uusia asioita.

Kun ymmärtää tämän syklisyyden elämässämme on meidän helpompi ymmärtää itseämme ja suhtautua asioihin uudella ymmärryksellä.

Valonvastaan ottaminen ei ole pelkästään parannuksen vastaanottamista vaan myös meidän korkeimman olentomme hyväksymistä elämässämme, kehossamme, persoonassamme ja tietoisuudessamme. Tästä me käymme suurinta köydenvetoa itsessämme.

Jokainen henkisen tien kulkija tietää korkeimman minämme olemassaolon ja sen, että sen tulisi sulautua ja laskeutua olentoomme. Korkein minämme sisältää näet valaistumisemme ja lopullisen yhtymisemme erillisenä itsenäisenä osana ykseyteen. Sitä voisimme kutsua siemeneksi tai alkioksi sisäisessä sisäisyydessämme. Seuraavassa harjoituksessa voimme luoda sisäisen alkiomme heräämään ja luomaan itsessämme. Se on kuin sisällemme palaisi kauan kadoksissa ollut isäntämme tai emäntämme, joka palauttaa kaiken niille paikoilleen, joka on joskus ollut.

Tee ensin sydäntila-harjoitus sekä ole tietoisesti valon tahdossa ja totuudessa.

Tahdo, että korkein minäsi on sinussa läsnä. Ota hänet vastaan sinun kehossasi, persoonassasi ja mielessäsi, valokehossasi, sielussasi, fyysisen kehosi chakroissa ja valokehosi chakroissa, soluissasi, lihaksissasi, kudoksissasi ja sisäelimissäsi, aivoissasi sekä  ajattelussasi, jne.

Sitten hengitä keuhkoihisi ilmaa puolitäyteen ja ota hänet vastaan kaikessa sinussa. Ajattele kaikkien solujesi ja elimiesi imevän tämän läsnäolon itseesi. Tunne kuinka korkein minäsi on ja lepää sinussa.

Sitten ajattele ja tahdo, pyydä, että se sinun alkiosi tai korkein sisäinen valomestaruutesi laskeutuisi sinuun. Samoihin osiin kuin edelle. Tahdo sitä siksi, jotta valaistuisit ja, että voisit auttaa muita valaistumaan kehossasi, persoonassa, mielessä ja tietoisuudessasi.

Ota hänet vastaan ja toivota tervetulleeksi. Tunne hänet sinussa, tunne kuinka kauan kaivattu järjestys palaa kaaokseen.

Usein hän kertoo olevansa läsnä sinussa ja pitävän sinusta huolen. Anna sen tapahtua sinussa ja tunne kuinka egosi väistyy ja ajatuksissa olet yhtä sisäisyytesi kanssa.

Henkisiä harjoituksia, jotka ovat sinulle sopivia ja lähentävät sinua valoon, kannattaa tehdä joka päivä ja aina olitpa sitten aallon pohjassa tai sen harjalla. Kannattaa aina olla tietoisesti sydämessään ja rakkaus kun tekee jotain, sekä tietysti silloin kun on. Silloin tekemisestäsi voi tulla olemista.

Kun olet menossa siinä aallon pohja vaiheessa ja kykenet kuitenkin pääsääntöisesti olemaan onnellisuuden ja rakkauden tilassa olet lähellä valaistumista. Sitten kun luot tilasta pysyvän, olet silloin voittanut aineen harhan ja olet luonut tunteistasi rakkauden. Harha ei ohjaa elämääsi vaan voit astua valmiiseen valokehoosi (mer-ka-ba). Valokehomme syntyy rakkauden sanoillamme, joita luomme elämäämme. Valokeho valmiina tulee yhdeksi fyysisenkehomme kanssa ja se meissä todentaa valaistumisen ihmeen.

Tästä harjoituksesta voi tulla sinulle heti egoton läsnä oleva tila moneksi päiväksi, mutta jos joku tunne kuitenkin vaikuttaa sinuun, palaat vielä selvittämään sen persoonaasi, jotta voit luoda senkin täydelliseksi ykseydeksi myös persoonan ja mielesi tasolla.

Onnellisuuden rakenne

—  tunteiden puhdistaminen

—  totuuden voima

Onnellisuus on ihmiselle pelkästään siis mahdoton olotila. Jos joku ihminen on saavuttanut onnellisuuden on se aina syvällisen tiedostumisen tila. Ihminen voi toki löytää elämässään jonkinlaisen tyyneyden ja onnellisuuden tason käsittelemällä ja hyväksymällä elämänsä kolhut ja pettymykset, surun sekä muut alemmat tunteensa, mutta silloin on aina jo sydän mukana. Silloin sydämen endorfiinit, eli hyvää oloa tuottavat entsyymit pääsevät vaikuttamaan asiaan. Silloin emme ole enää vain ihmisiä vaan tapailemme jalallamme jo sisäisiä maailmojamme. Se että tekee itsessään tietoisen rauhan jonkun asian kanssa edellyttää asiansa tutkimista ja totuuden näkemistä asiassa.

Totuus tuo meille rauhan. Esimerkiksi kun olemme jostain asiasta tietämättömiä elämässämme, se tuo meille levottomuuden tunteen, erillistää meidät ykseydestä ja alamme luomaan monenlaisia harhoja asioiden ympärille. Silloin pelkäämme ja luomme elämäämme turvattomuutta ja levottomuutta. Olemme silloin pois sydämestämme. Taas kun kykenemme luomaan totuuden johonkin asiaan syntyy rauha, universaali rauha. Silloin syntyy ykseys ja kaikki tasomme yhdistyvät. Silloin luomme sydämellämme ja tunteella joka on rakkaus.

Seuraavassa kaksi kaavaa tai ketjua, joilla voimme saavuttaa tai tavoittaa onnellisuutta elämässämme. Jukka Hirvonsalon fyysisoimaa tapaa mukaillen.

Kiitollisuudentie:

Kiitollisuus –> Rakkaus –>Rauha–>Ykseys –> Ilo(Luomisen ilo) / Onnellisuus

Totuudentie:

Totuus –> Universaali rauha/ Ykseys –> Onnellisuus –> Kiitollisuuden tila

Kiitollisuus on meissä oleva suuri valovoima, jolla on ominaisuutena tartuttaa rakkaus. Rakkaus puolestaan on toinen asia joka  synnyttää meissä rauhan. Rauhan syntyminen taas synnyttää jo itsessään iloa ja ilo onnellisuutta. Kuitenkin on muistettava, että tämäkin on riippuvainen siitä ensimmäisestä tietoisuudesta josta onnellisuus tuli, eli kiitollisuudesta. Kiitollisuus on sellainen elementti, joka toimii sydämen maailmassa rakkaudessa kaikkea kohtaan. Kun unohdamme kiitollisuuden jokapäiväisestä ja joka hetkisestä tietoisuudestamme, silloin menemme pois sydämestämme ja palaamme mielemme ja persoonamme itsekkääseen maailmaan. Sitä

kautta hukkaamme tietysti rauhan ja ilon tilan. Se on tila, jossa ainoastaan voimme luoda kaiken uudeksi. Se on tila jossa voimme luoda ikuisesti uutta puhtaassa pyyteettömässä rakkaudessa, jossa toteutuu valon tahto ja totuus automaattisesti. Silloin kaikessa luomisessa olemme ilon tilassa voimme luoda kaiken vanhan ja alemman luomisemme uudeksi.

Toinen tietoisuuden taso tai tie joka viekin intensiivisesti ja tietoisesti harjoiteltuna kiitollisuuden pysyvään tilaan on totuuden tie.

Totuus, kun siihen tahtoo tietoisesti kiinnittyä tai kun tahtoo totuutta elämän korkeimpana muotona, se alkaa kasvaa tietoisuudessamme. Totuus tuo meille väistämättä syvemmän rauhan, kun rauha voi olla, se synnyttää ykseyden kaikkien tasojemme välille eli universaalin rauhan. Se tuo tietysti onnellisuuden ja runsauden elämäämme ja tarpeeksi tahdottuna ja harjoitettuna pysyvän kiitollisuuden tilan, johon ego ei enää vaikuta. Silloin voi synnyttää läsnäolossa pysyvän egottoman tilan. Tässä tilassa, kun luomme syntyy meille kaikissa kohtaamissamme asioissa eteemme kuva siitä miten asia oikeasti on. Emme luo enää silloin harhakuvaa siitä mitä koemme ja näemme ympärillämme ja elämämme tapahtumissa. Se synnyttää meissä suurta ykseyden ja yhteyden tunnetta kaikessa ja kaiken kanssa.

Silloin synnytämme tilan jossa luomme solarisessa eli aurinkokeskuksemme tilassa, jossa näemme valon totuuden. Ja kun tahdomme luoda valon tahdossa ja totuudessa aukeaa kolmas silmämme ja kykenemme näkemään kaikki

asiat Jumalan silmin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että saisimme nähdä valon tahdon ja totuuden noin vain kun sitä itsekkäästi tahdomme. Meidän tulee tahtoa totuutta ja valon tahtoa mielessämme Pyhä itsekkyys, eli tahtoa tietoisuutta palvellaksemme ja siksi jotta voisimme valaistua, että voisimme auttaa muitakin valaistumaan. Se on valon korkein tahto.

Kun elämme valon tahdossa ja totuudessa tietoisesti myös persoonassamme, herää meissä jossain vaiheessa tahto tulla siksi joka olemme, eli yhdistyä yhdeksi Jumalan kanssa. Tulla oman korkeimman minämme kautta yhdistyneeksi kaikkialliseksi ykseydeksi. (Harjoitukset tähän yhtymiseen ja valon tahdon ja totuuden fyysisoimiseen kirjassa myöhemmin.)

Kun olemme tarpeeksi tietoisia valo-olemuksestamme saamme aina kutakin vaihettamme koskien oikeat sanat kaikkiin asioihin. Valaistumisemme ja yhdistymisemme ykseyteen. Minulle ne sanat olivat aiemmin 8. chakran tosi nimi, ”Minä olen se joka minä olen”, toinen sellainen lause, joka kuvaa Jumalallista olentoamme on: ”Minä olen Hän.” Tai kuten Jeesus ilmaisi asian: ”Minä ja Isä olemme yhtä.”

Tässä seuraavaksi runo, jonka olen kirjoittanut  22.5.2008 ennen kun vielä ymmärsin sen sanomaa:

Henkeni laulu

Astun sieluuni, henkeni värähtää.

Sieluni kehooni yhtyy, annan niin olla.

Henkeni laulaa laulun, isän sydämestä.

Sen kuulen, siihen yhdyn.

Jumalan totuus, minussa valkenee.

Kirkkaus minut saavuttaa. Isä ja minä olemme yhtä.

Tietoisuus ilooni laskeutuu, niin tahdon.

Niin se on, niin se olkoon!

Teksti tuli sittenkin, vaikka kestikin. Toivottavasti siitä oli iloa!

T. Juha

(Jatkoa: Totuudellisuuden hyve – Näkymättömät todellisuudet)

Mikä on hyve? Hyve (kreik. arete, lat. virtus) tarkoittaa sielun ja ruumiin hyvän mahdollisimman täydellistä toteutumista. Se voidaan myös määritellä tarkoittavan eettisesti ja moraalisesti arvokasta luonteenpiirrettä. Hyve oli keskeinen käsite antiikin moraalifilosofiassa eli etiikassa. Hyveet ovat taitoja, eivät tietoja ja nimenomaan tämä puoli hyveissä kiinnostikin minua alunperin totuuden etsijänä. Tiedon keräämisestä aiheutunut informaatioähky ja avoimien kysymysten loputon sarja saa lopulta miettimään tiedon ja totuuden suhdetta. Voiko totuutta tietää ilman että sen taitaa?

Kardinaali- eli päähyveet ovat tunnetuimmat antiikin aikaiset hyveet, jotka ovat siirtyneet mm. Tuomas Akvinolaisen seitsemän hyveen oppiin. Nämä ovat: järkevyys (tai kohtuullisuus), oikeudenmukaisuus, rohkeus (eli urhoollisuus) ja varovaisuus (tai harkitsevaisuus). Akvinolainen laski näiden lisäksi mukaan kirkolliset hyveet eli uskon, toivon ja rakkauden. En tiedä aivan tarkkaan näiden kolmen merkitystä Akvinolaisen opeissa, mutta omasta mielestäni ne eivät varsinaisesti kuulu hyveisiin, jos hyveitä ajatellaan arvokkaina luonteenpiirteinä ja kehitettävinä ominaisuuksina. Ne ovat jotain vielä syvempiä henkisiä ominaisuuksia, jotka ilmenevät eri hyveissä tai hyveiden kautta. Esimerkiksi rohkeudessa on uskoa, kärsivällisyydessä toivoa ja myötätunnossa rakkautta. Ehkäpä voisi ajatella niiden olevan kuin kolmio, joka laskeutuu neliöön eli kolminaisuus, joka laskeutuu nelinäiseen maailmaan kyllästäen hyveet parhaimmilla ominaisuuksilla.

Hyveitä voidaan luetella kymmenittäin, tai jopa sadottain ja niistä saakin hyvän mietiskelyaiheen vuoden jokaiselle viikolle, jos niin haluaa. Tässä joitain pureskeltavaksi:

…ahkeruus, anteliaisuus, avoimuus, empaattisuus, epäitsekkyys, herkkyys, huolellisuus, hurskaus, hyväntahtoisuus, innostuneisuus, joustavuus, kauneus, kiitollisuus, kohteliaisuus, kunnioitus, kuuliaisuus, kärsivällisyys, laupeus, luotettavuus, maltillisuus, myötätuntoisuus, määrätietoisuus, nöyryys, palveluhalukkuus, puhtaus, puolueettomuus, päättäväisyys, raittius, rauhallisuus, rehellisyys, rohkeus, sinnikkyys, sitkeys, siveellisyys, syvällisyys, taitavuus, tarkkanäköisyys, tasapainoisuus, tasapuolisuus, totuudellisuus, uskollisuus, vaatimattomuus, varovaisuus, vastuullisuus, viattomuus, vieraanvaraisuus, vilpittömyys, voimakkuus, väkivallattomuus, ystävällisyys,…

Totuutta, totuudellisuutta ja totuudenrakkautta on sanottu näiden kaikkien hyveiden perustaksi. Syvä totuuden kaipuu kuljettaa ihmisen läpi monenmoisten sokkeloiden ja vaarojen eikä niiden läpi pääse, jos muut hyveet eivät herää ihmisessä ja toteudu käytännössä.

Kustakin hyveestä voisi puhua oman esitelmän verran, mutta ottaisin esiin noista yhden esimerkiksi, nimittäin rehellisyyden. Rehellisyys itselle ja muille kanssa ihmisille on yksi tärkeimmistä hyveistä, mutta myös suurimmista koettelijoista itsekasvatuksessa. Meissä taistelevat “henget”, joista toinen puoli tietää mikä on hyvää ja toinen puoli haluaa tehdä muuta, nauttia, ottaa rennosti, ei välttämättä siis halua tehdä pahaa, mutta ei myöskään hyvää siinä mielessä, että luopuisi omista mielihaluista ja suuntaisi elämänsä aktiivisesti korkeimpien hyveiden ja päämäärien toteuttamiseen. Itsensä uhraava elämä näyttää ainoalta tieltä välttää karmiset seuraukset. Eivät suuret opettajat turhaan ole sanoneet, että unohtakaa itsenne, niin löydätte itsenne. Rehellisyyden ihannetta toteutavassa ihmisessä se nostaa kamppailun, joka voi kestää aikakausia ja piinata sielua. Totuuden etsijänä voin helposti nähdä, että vain se, joka toteuttaa Jumalan tahdon maukkaasta alusta karvaaseen loppuun on loulta vapaa eli toisin sanoen pelastettu mainitusta sisäisestä taistelusta. Kysymys kuuluu siis: kuinka pitkälle uskallan mennä rehellisyydessä, myöntääkseni puutteeni ja nähdäkseni korkeimmat ihanteet?

Paheitakaan ei voi unohtaa, koska ymmärrämme asiat vastakohtien kautta. Mainittakoon niistä esimerkiksi perinteiset seitsemän kuoleman syntiä: ylpeys, kateus, ahneus, viha, mässäily, huoruus ja valheellisuus. Lisäksi itsekkyys, välinpitämättömyys, karkeus, tahdittomuus, pelkuruus, jne,… kuuluvat paheisiin, mutta onko kaikki niin mustavalkoista, vain hyvää ja pahaa? Yksi mielenkiintoinen havaintoni on ollut, että paheiksi kansankielessä lasketaan esim. kahvin juonti, tupakointi, herkuttelu, shoppailu jne… Mutta eivätkö nämä lähinnä kuuluu terveelliseen tai tässä tapauksessa epäterveelliseen elämäntapaan? Hyveisiin ei ole laskettu suurten ajattelijoiden mukaan teen juontia, kasvissyöntiä, hiustenhoitoa tai mitään varsinaisesti ulkoista tekemistä ja toimintoa, vaan hyveet ovat enemmänkin luonteeseen ja olemiseen viittaavia ominaisuuksia. Samoin voisi ajatella paheista, että ne ovat vastakohtia, paheellisia ominaisuuksia, jotka saavat ehkä tekemään ajanmittaan tiettyjä ulkoisia akteja. Voidaan siis eroittaa toisistaan hyveet ja hyvät teot, kuten myös paheet, pahat teot ja synnit.

Mikä hyveissä on sitten niin erikoista, miksi suuret uskonnot ja sielut puhuvat niistä alituisesti, eivät varmaan ilman syytä? Olen kerännyt seuraavaan muutamia lainauksia:

1. Suurenmoinen ihminen ajattelee aina hyvettä; tavallinen ihminen ajattelee mukavuutta. -Kungfutse
2. Nousta rinnettä ylös on hyve. Juosta alas on pahe. -Kiinalainen sananlasku
3. Ylevä ihminen ei ole tietoinen hyveellisyydestään, ja tällä tavalla hän todella on hyveellinen. Ala-arvoisen ihminen ei koskaan kadota hyvettä silmistään, ja tällä tavalla hän kadottaa hyveen. -Laotse
4. Kävelläkseen turvallisesti ihmiselämän sokkeloissa tarvitsee ihminen viisauden valoa ja hyveen ohjausta. -Buddha
5. Puhtaus luo viisauden, himo saituuden ja tietämättömyys hulluuden ja pimeyden. -Bhagavad Gita
6. Meidän hyveet ja paheet nousevat samasta lähteestä. -Goethe
7. Hyve on ikäänkuin sielun terveyttä, kauneutta ja hyvä tapa. -Platon
8. Hyve on sielun kauneutta ja pahe sielun epämuodostuma. -Sokrates
9. Ihminen joka ei ole hyveellinen, ei koskaan voi olla onnellinen. -Epikuros
10. Suuret adeptit harjoittavat alati kaikkia korkeimpia hyveitä. -Blavatsky
11. Ihmisessä ei voi olla enempää totuutta kuin hänessä on hyvyyttä. -Swedenborg
12. Hymy on puoli hyvettä -Eino Leino

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Hyveellisen elämän tarkoitus on lyhyesti sanottuna: ajatuselämän kirkastus + tunneluonnon puhdistus + intuition herättäminen, jotka yhdessä aikaansaavat aineen ja fyysisen kehon elävöittymisen, lopulta täydellistymisen. Sivutuotteena se voi tosiaan tuoda onnellisuuden ja vapautuksen tietämättömyydestä.

Seuraavaksi esitän pari kaaviota havainnollistamaan meditaatio- ja hyveharjoitusten suhdetta. Kuten aiemmin tuli mainituksi, niin meditaatiossa lasketaan kolme päävaihetta, jotka ovat:

1. keskityminen -> hengityksen laskeminen
2. meditaatio -> hengityksen tarkkailu
3. kontemplaatio -> oleminen

Kukin vaihe voi kestää vuosia saavuttaa. Meditaatio itsessään on yleensä pieneen hetkeen sijoittuva harjoitus. Ongelmaksi usein muodostuu se miten mietiskelyn tulokset voidaan siirtää arkielämään, siihen arkeen, joka ei ole luostarielämään tai retriittiin sidottu. Ajattelen, että HETKEN voi ikäänkuin laajentaa ELÄMÄKSI hyveharjoitusten kautta seuraavan analogian lailla:

1. keskittyminen -> päivän teemaksi valitaan yksi hyve ja pidetään se mielessä
2. meditaatio -> syvennytään ja haetaan tietoa hyveestä
3. kontemplaatio -> tullaan yhdeksi hyveen kanssa, hyveellisiksi

Kontemplaatio -sanaa käytetään usein kahdessa eri merkityksessä. Tässä viittaan siihen prosessin kolmantena asteena eli samadhina. Mutta sillä voidaan myös tarkoittaa toista astetta, jolloin meditaatiosta tulee kolmas vaihe.

Hyveellinen elämä muuttaa ihmisen kaikkia olemuspuolia ja avaa aisteja näkemään totuuksia, niin psykologisia kuin näkymättömiäkin. Mielenkiintoisen näkemyksen eettisen elämän vaikutuksista henkiseen kasvuun voi lukea esim. Pekka Ervastin Jeesuksen Salakoulu -kirjasta, jossa Ervast valottaa vuorisaarnan viiden eettisen ohjeen toteuttamisen tietä, viidestä askeleesta, jotka vievät viis’astumiseen. Suuttumattomuus, puhtaus, vannomattomuus, pahan vastustamattomuus ja rakkaus ovat erikoinen sekoitus vanhoja perinteisiä hyveitä, mutta myös uuden ajan hyveitä. Tämä osa Ervastin opetuksista sai paljon vaikutteita Leo Tolstoilta.

Kun HETKI muuttuu IHMISELÄMÄKSI, on vielä tehtävä yksi analogia, jossa ELÄMÄSTÄ tulee TIE. TIE viittaa vihkimystiehen, jossa ihmisen elämien ketju täydellistyy, ihmiskunnan päämäärä saavutetaan, yksilölle luodaan uusi keho, “vanhasta varsi parempi”, muokatakseni hiukan vanhaa suomalaista sananpartta. Koska näistä vihkimysasioista puhuminen menee enemmänkin näkymättömien todellisuuksien kategoriaan tyydyn vain siteeraamaan Pekka Ervastia hänen vuonna 1926 pitämästään esitelmästä:

Tällä tavalla lyhyesti kuvaten voimme sanoa, että vihkimys on kolmenlainen mysterio. Ensimmäiseksi ihminen otetaan vastaan johonkin veljeskuntaan. Toiseksi vihkimys on todistus ja leima, että tietoa on hankittu, ja kolmanneksi, että tajunta on laajentunut ja tajunnan laajeneminen yhä tulee tapahtumaan.

Tämä herättää vielä erityisen kysymyksen totuuden luonteesta: milloin se on saavutetavissa yksin omin voimin ja milloin totuuden saavuttamiseen vaaditaan apua joko muilta kanssakulkijoilta tai korkeammilta tahoilta, niiltä, jotka ovat totuutta jo enemmän tavoittaneet?

Jätän tämän kysymyksen auki ja lopuksi haluan esitellä musiikkiteokseni rakenteen, joka kertoo totuuden etsijän tiestä läpi elementtien ja prinsiippien hyveiden avulla. Se ei suinkaan pyri esittämään mitään ehdottomia vastaavuuksia elementtien ja hyveiden välillä vaan paremminkin luonnostaan mieleeni nousseita assosiaatioita, joita on kiva mietiskellä elämän melskeessä.

(Loppu)