Marko Manninen
Voiko uskontoja ajatella metodina vähän kuten puhutaan tieteellisestä menetelmästä? Ei siis pelkästään niin, että uskontoja itsessään tutkitaan tieteellisin menetelmin vaan niin, että uskonto olisi tai se sisältäisi menetelmiä esim. itsekasvatukseen. Tieteen ja uskonnon vertailu johtaa helposti ikiaikaiseen väittelyyn toinen toisensa ylivertaisuudesta enkä halua tähän debattiin ottaa niinkään kantaa. En myöskään halua ottaa kantaa minkään uskonnon metodin paremmuudesta. Yritän enemmänkin tehdä huomioita, jotka tuntuvat yhdistävän tai erottavan niin uskontoja, tiedettä kuin elämänfilosofioita.
Uskonnon harjoittajina meitä on monenlaisia. On niitä, joille uskonto on läsnä lähinnä syntymässä, konfirmaatiossa ja hautajaisissa. Ensimmäisessä ja viimeisessä läsnä ehkä tiedottomasti luonnollisista biologisista syistä. Keskimäisessä eli konfirmaatiossa uskonto olisi läsnä enemmän, jos tytöt eivät veisi suurinta huomiota! Sitten on sunnuntaiuskovia ja lisäksi niitä hartaita ja nöyriä ihmisiä, joille usko on mukana lähes kaikessa arkisessa aherruksessa. On munkkiveljeskuntia, maallikkoveljiä, pappeja, guruja, mystikoita, okkultisteja, jne… Mystikoista ja okkultisteista Pekka Ervast on sen kirjallisesti taiteillut, että mystikko on henkilö, joka tutkii elämää sisältä, ikäänkuin ylhäältä käsin inspiraatiosta, kun taas okkultisti on henkilö, joka tutkii maailmaa induktiivisesti testaillen ja vertaillen elämän ilmiöitä. Tämä on ollut eräänlaisena kimmokkeena [1] sille, miten olen yrittänyt ymmärtää erilaisia tapoja elää uskonnollista elämää, itseni mukaanlukien. Mielestäni tieteellinen, harras ja taiteellinen lähestysmistapa voivat hyvinkin kulkea käsi kädessä ja itseasiassa olisi suotavaa, että tutkijan pää ja sydän pysyisivät tasapainossa. Bertrand Russelin mukaan mystikon ja tiedemiehen yhtyminen samassa henkilössä on korkeinta, mitä ajattelun maailmassa voidaan saavuttaa. [2]
Haluan nyt tässä esitelmässä käsitellä uskontoja kahdelta kannalta; ensiksi sitä, miten uskonnot on perinteisesti määritelty, mitkä ovat sen peruspiirteet sekä miten tätä kokonaisuutta voidaan tutkia. Toiseksi mietin sitä, miten myytit ja ennenkaikkea eettinen sanoma yhdistävät ehkä parhaiten uskontoja. Eettinen pyrkimys ei kuitenkaan yhdistä vain uskontoja vaan myös yleistä pyrkimystä yhteiskunnissa, ainakin teoriassa ja kansainvälissä julistuksissa. Totuuden etsijälle uskonnot ennenkaikkea kuvaavat tuntemattoman kaipuuta, tarvetta päästä yhteyteen ja tietoisuuteen alkuperänsä kanssa. Tämä kaipuu on tietysti se, jota uskonnot metodina pyrkii täyttämään ja johon se pyrkii vastaamaan. Onko se hyvä metodi, onko se riittävä metodi, voidaanko tieteen ja uskonnon metodeja yhdistää, vai tarvitaanko vielä jotain muuta?
Tilaisuus
Tällä toisella vuosituhannella meillä on hyvin ainutlaatuinen tilaisuus saada informaatiota ja tutustua uskontoihin kautta maailman. Jos ajatellaan maailmaa 1800-luvulla, jolloin esim. teosofia sai nykyisessä muodossa alkunsa, silloin vain yritteliäimmät, viitseliäimmät, rohkeimmat ja onnekkaimmat pääsivät ensikädessä tutustumaan esim. idän ja lännen uskontoihin ja tekemään niistä vertailevia syvälle käyviä luotauksia [3]. Kun ajassa mennään taas pari vuosisataa taaksepäin nähtävästi vain erityisen kohtalon kuljettamat mystikot saivat kokemuksia ja oppia useista uskonnoista eri mantereilta, mm. rosenkreutsilaisten sanottiin olevan yksiä näistä matkaajista, sillä heitä tavattiin todistettavasti ainakin Mauritiuksen saarella Etelä-Afrikassa [4]. Ristiretkien vaikutus oli myös siinä mielessä mielenkiintoinen, että se avasi portteja kulttuurien ja uskontojen väliseen kommunikointiin, vaikkakin vähemmän mairittelevalla tavalla. Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä kapeampi oli kokemuspiiri ja sivistys tavallisella ihmisellä. Niinpä meidän aika, vaikka se on heittänyt eräällä tavalla haasteen informaation paljouden kautta, niin se myös antaa loistavan mahdollisuuden tutkia uskontoja ennennäkemättömän laajasti ilman fyysisen lynkkaamisen pelkoa länsimaissa. Kukaan meistä ei varmaksi tiedä, kuinka pitkään tämä on mahdollista. Kukaties energiavarat ovat kulutetut loppuun ennenkuin itse näen vanhuuden päiviä. Siksipä haluan käyttää, kohtuudella tietysti, tekniikan, ajan ja matkailun tuomat mahdollisuudet hyväksi saadakseni hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea uskonto on tarjonnut ja tarjoaa ihmiselle vastauksena hänen sanoinkuvaamattomalle kaipuulle ja kysymykselle keitä ja mitä me olemme, mistä me tulemme ja minne me menemme.
Uskonnot aiheena on sillä tavalla myös läheinen minulle, että nuorempana suunnittelin mm. vertailevan uskontotieteen opintoja, mutta opiskelumenetelmät ja pelkän objektiivisen tutkijan rooli eivät kuitenkaan olleet mielestäni sitä mitä opiskelulta hain. Katsoin myös, että yliopisto-opiskeluissa olisin joutunut muovautumaan tiettyyn rajattuun sapluunaan. Uskontotieteestä sanotaan, että “se ei esimerkiksi tutki Jumalaa, vaan sitä kuinka yksilö tai yhteisö ymmärtää, kokee ja ottaa käyttäytymisessään huomioon tuntemansa uskontoperinteen.” [5] Objektiivisuus on luonnollisesti johtava teema tässä tutkimustavassa. Jos objektiivisuuden ihannetta tutkii hieman enemmän, voisi se luoda mielenkiintoisia seurauksia tutkijan elämässä. Ennakkoluulottoman tarkkailijan rooli vääjäämättä vaatii tiettyjen luonteenominaisuuksien kehittymistä ja sitäkautta tunnustettujen hyveiden, kuten totuudenmukaisuuden, kärsivällisyyden ja laaja-alaisuuden kehittämistä. Tämä taas johtaisi siihen itsekasvatukselliseen ulottuvuuteen, jonka itse näen kaikkein merkittävimpänä uskontojen antina. Jopa niin, että jos objektiivisuuden henkeä haluaa todella toteuttaa, niin silloin tulisi ottaa huomioon myös esim. ruokavalio ja elämäntavat, joilla on vaikutuksia muistiin ja keskittymiseen. Opiskelijan tulisi myös valita huolellisesti mistä mielenvirikkeensä hakee, TV:stä, netistä, kapakoista, musiikista, uskonnollisista tilaisuuksista, luonnosta vai itseensä syventymisestä, jne. Buddha on tähän “asialle omistautumiseen” viitannut, kun häneltä kysyttiin, mitkä ovat ihmisen pahimmat esteet totuuden tiellä. Hän sanoi, että:
“Totuuden tiellä voi tehdä vain kaksi virhettä… että ei kulje tietä loppuun ja, että ei aloita sitä.” [6]
Kulkee ihminen sitten yhden uskonnon tietä tai synkretismin tietä, niin täytyisi uskaltaa juoda totuuden karvas kalkki loppuun, kuten Sokrateen kerrotaan tehneen.
Itsekasvatuksellisen puolen toteutuminen tavallisissa kouluissa kuitenkin riippuu monesta tekijästä eikä se totta puhuen toteudu kovinkaan kummoisesti, koska se ei varsinaisesti ole koulutuksen tarkoitus. Yleensä tarkoitus on suorittaa jokin etappi opinnoissa matkalla johonkin tiettyyn meriittiin, oli se sitten opiskelijan oma tai koulun meriitilista. Tällöin rajoitteeksi muodostuvat enemmäkin esimerkiksi se, kuinka pitkään opintohjelma kestää, eli aikataulu tai kuinka paljon laitokselle on määrätty apurahoja eri tutkimuksiin, joka taas vaikuttaa siihen kuinka paljon henkilö voi käyttää aikaa ja resursseja tutkimuksensa tekemiseen. Pahimmassa tapauksessa se vaikuttaa oleellisesti siihen voiko yksilö yleensäkään suunnata erityisopiskelujaan haluamalleen linjalle. Lisäksi asiaan vaikuttavat tutkijan muut harrastukset eli kuinka keskittynyt ja todella kiinnostunut opiskelija on tutkimuksensa kohteesta, jne. Jos esim. uskonnontutkimus olisi enemmän sisäistä laatua, kumpuaisi sisäisestä intressistä, emme antaisi periksi markkinatalouden emmekä myöskään ulkomaailman houkutuksille, muuttuisi luonne oleellisesti. Valitettavasti yhteiskunta ei tällä hetkellä tue tällaisia intressejä.
Tutkimustavoista
Tieteellisistä uskonnontutkimuksen haaroista tunnetaan historiallinen, fenomenologinen, psykologinen, sosiologinen ja antropologinen haara. Tieto, jota näiden kautta saadaan on runsasta ja hyvin luettelomaista eikä sinänsä ehkä auttaisi meitä ymmärtämään mitään erityistä uskonnoista, paitsi ehkä näkemään niiden moninaisuuden, jos emme myös yrittäisi tulkita jotenkin kaikkea saatua tietoa. Uskontofilosofia ja teologia kiirehtivät auttamaan tässä ongelmassa lisäten laadullisen, kvalitatiivisen ulottuvuuden tutkimukseen. Uskontofilosofia voi ottaa kantaa uskontojen välisiin oppeihin toisin kuin teologia, joka tutkii enemmänkin yhden uskonnon sisällä olevia oppeja. Tämä tosin ei tarkalleenottaen pidä täysin paikkaansa, mutta tarkoituksenani on lähinnä esittää, että faktojen keräämisen, luokittelujen, tulkintojen ja teorioiden kehittämisen kenttä on laaja. Luonnollisesti esitelmän aikarajoituksen takia en voi mennä syvälle yksittäisiin uskontoihin vaan tyydyn tarkastelemaan ja hahmottamaan uskontoja yleensä. Haluan kautta linjan pitää tasaveroisesti mielessä kaikki suuret ja pienemmätkin uskonnot. Oikeastaan kaikkein oleellisinta omassa tutkimuksessani on ollut juuri se, että rauhallisen vertailevan ja tasa-arvoisen mielenlaadun ylläpitäminen uskontojen tutkimisessa johtaa sekä yhtäläisyyksien, että erojen tarkempaan havaitsemiseen, mutta se on samalla myös omanlainen sisäinen kasvatuskoulu, koska siinä joutuu alituisesti puntaroimaan omaa sisäistä suhtautumista eri tapoihin uskoa ja nähdä asioita.
Oma havaintoni on ollut, että tietyillä osa-alueilla uskontojen eroja on mahdoton ja turha kiistää. Esim. oppien ja perinnäistapojen erilaisuus, yksilöllinen historia ja muut tosiasialliset seikat puhuvat diversiteetin puolesta. Sitten on osa-alueita, joissa voidaan nähdä enemmän yhtäläisyyksiä, joskin se voi olla tulkinnanvaraista. Myytit voidaan juontaa samoihin alkujuuriin rakenteensa, maantieteellisen tai etymologisen johdantonsa puolesta. Uskonnollinen kaipuu on hyvin universaalia, kuten aiemmin tuli mainittua. Uskonnon merkitys ja tarve yhteisössä on epäämätön. Kulttuuriantropologia näkee samat tarpeet uskontojen takana määritellen uskonnon omalla symbolikielellä esitettyksi yhteisöllisten arvojen projektioksi [7]. Tämä on kiehtonut minua sen verran paljon, että olen ajan henkeen sopivasti päättänyt kutsua sitä nimellä “eettinen koodi”. Uskonnot moraalin ja etiikan opettajina, kasvatuskouluina näyttävät kuin yhdessä kuorossa laulavan meille jotain merkittävää, joka on liian päivänselvää, että siihen kiinnitettäisiin todella huomiota.
Itsestäänselvyyden lisäksi etiikka on nyky-yhteiskunnassa kuivaksi, enemmän teoriaksi tai sovinnaissäännöiksi mielletty aihe, jolla ei varsinaisesti katsota olevan itsekasvatuksellista funktiota. Kiinnitetäänhän erilaisissa henkisissä harjoituksissakin enemmän huomiota mietiskelytekniikoihin, mantroihin ja henkisiin kokemuksiin kuin siihen, miten ihminen voisi kasvattaa itseään yhteiskunnassa jokapäiväisessä elämässä. En tietenkään sano, että tätä ei mikään uskonto huomioisi, tai että se olisi kokonaan unohdettu. Eettisyyden yksi ongelma on siinä, että länsimaisessa kulttuurissa kristinuskonnon oleellisin oppi, pelastusoppi [8] ikään kuin vesittää koko eettisen itsekasvatuksen sillä se sanoo, että ihmisen omat teot eli eettinen elämä eivät sinänsä pelasta ihmistä vaan pelkästään usko. Itämaisissa uskonnoissa eettistä toimintaa taas yleisesti ottaen pidetään hyvin tärkeänä. Se, joka sanoo, että tekoja ei tarvita uskon lisäksi, sitä pidetään vain laiskan ihmisen puheena. Tässä mielessä opit ja dogmit ovat äärimmäisen tärkeitä uskonnoissa, koska ne luovat perustan ja toiminnan mallin uskoville, sille miten uskonto näyttäytyy ulospäin ja miten se toimii maailmassa.
Yliluonnollisen olemassaolon hyväksymisen on pitkään katsottu olevan uskontoja yhdistävä tekijä, mutta vielä ehkä kaikkein vahvimmaksi avainsanaksi mielestäni nousee pyhyyden määritelmä. Yliluonnollinen on vaikeasti miellettävissä esim. niihin buddhalaisuuden muotoihin, joissa lähes kielletään Jumala, jumaluus tai yliluonnollisuus. Buddha piti uskoa Jumalaan, sen ajan intialaisessa kontekstissä tietysti, epäterveenä ja sanoi, että rukoilu ei kannata, koska Jumala ei heitä kuuntele eikä auta oivalluksessa, joka jokaisen on tehtävä itse [9]. Silti näitäkin lähes ateistisiä buddhalaisuuden muotoja pidetään uskontoina tai ainakin elämänfilosofioina. Voidaan ajatella, että tietty kunnioituksen asenne ja pyhyyden kokeminen alkuperäisen opettajan Buddhan oppeja muistellessa pitävät yhteisön kollektiivista tunnetta yllä.
(Jatkuu)
[1] Ks. aiempi esitelmäni: Mestarin muisti valaiskoon mieleni s. 16
[2] Mystiikka ja filosofia, Matti Luoma, s. 3
[3] http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Max_Müller
[4] http://www.sacred-texts.com/sro/rhr/rhr31.htm, Fraternity in the Island of Mauritius
[5] Uskontotieteen portailla, Päivikki Suojanen, s. 13
[6] Yksi siteeratuimmista (englanninkielisessä muodossaan) Buddhan sanoista, jonka kirjallista lähdettä ei ole voitu osoittaa!
[7] http://en.wikipedia.org/wiki/Anthropology_of_religion, Émile Durkheim, 1912
[8] http://weppipakki.com/sdg/tables/table.htm
[9] Principled Atheism in the Buddhist Scholastic Tradition, Journal of Indian Philosophy, s. 4